AS.jpg

Edellinen plogikirjoitukseni nosti esiin suuren suomalaisen humanistin, Yrjö Kallisen. Tässä muistellaan hieman hänen aikalaistaan, saksalaista humanistia, tohtori Albert Scweitzeria (1875–1965).

Näiden miesten näkemyksissä ja elämänasenteissa on paljon yhteisiä piirteitä, joista päällimmäisenä nousee esiin pyrkimys saada omilla toimillaan ja itsensä unohtaen aikaan elämää palvelevia asioita. Edellisten kanssa yhteisiä piirteitä löytyy myös Leo Tolstoin ja jopa Friedrich Nietzschen ajattelun piiristä.

Schweitzer oli (toisin kuin Kallinen) korkeasti oppinut teologi, muusikko, filosofi ja lääkäri, joka kirjoitti yli 100 teosta uskonnoista, mystiikasta, filosofiasta ja taiteesta. Hän toimi opettajana Strassbourgin yliopistossa, mutta koki eurooppalaisen ilmapiirin liian rajoittavaksi ja tukahduttavaksi, koska täällä haluttiin elää tiukasti muodollisten uskonkappaleiden ja tunnustusten asettamissa puitteissa.

Schweitzer halusi lähteä Afrikkaan Ranskan lähetysseuran työntekijäksi. Hänen uskonnolliset näkemyksensä olivat kuitenkin tulleet seuran tietoon, eikä siellä haluttu päästää tätä ”harhaoppista” edes lääkärin tehtäviä suorittamaan.

***

Afrikkaan Schweitzer kuitenkin meni v. 1913 vaimonsa kera. He hoitivat potilaita ilmaiseksi käyttäen toimintaan kaikki kirjoista, konserteista ja jopa Nobel-palkinnosta saadut rahat. Terveydellinen tilanne sen aikaisen Kongon Lambarenessa oli todella heikko ja taudit vakavia.

Schweitzer kertoi, ettei hänellä ollut mitään henkilökohtaisia tarpeita – hän työskenteli ainoastaan humaanisen rakkauden sisäisen käskyn motivoimana. Hänen motiivinaan oli Jeesuksen toteamus, ”minkä teette yhdelle näistä pienimmästä, sen te teette myös minulle.”

Tästä huolimatta hänet luokiteltiin kristillisissä valtapiireissä ”kerettiläiseksi”, joka kyllä teki Jeesuksen suosittamia tekoja, mutta ei tunnustanut kirkon määrittämien käsitysten ehdotonta oikeellisuutta.

***

Mikä sitten oli johtanut Schweitzerin ajattelun näin ”harhaisille poluille”?

Hän oli tutustunut perusteellisesti kaikkiin käsiinsä saamiinsa Jeesusta ja Paavalia koskeviin teoksiin, ja kirjoittanut kirjan Paavalin mystiikasta ja Jeesuksesta. Lisäksi hän oli tutkinut muita uskontoja ja löytänyt niistä aivan yhtä korkeata moraalista oppia kuin kristinuskosta.

Suurin vaikutus hänen näkemyksiinsä oli kuitenkin saksalaisella teologialla, jossa nuori tohtori David Friedrich Strauss sai v. 1835 teoksellaan ”Leben Jesu” aikaan melkoisen mullistuksen.

Strauss tuli kuuluisaksi ”yhdessä yössä” – ja tuhosi samalla oman yliopistollisen uransa. Strauss ei tietenkään ollut keksinyt kaikkea ”omasta päästään”, vaan tutustunut mm. Schellingin, Böhmen, Schleiermacherin ja Hegelin ajatuksiin.

***

Schweitzer toimi tänä aikana Kongon viidakossa, joten mikään auktoriteetti ei enää voinut tuhota hänen työtään.

***

Tämän päivän raamatuntutkimuksen näkemysten valossa useat Straussin päätelmät eivät enää vaikuta yhtä järisyttäviltä kuin hänen aikanaan. Evankeliumien historiallisen puolen useat kyseenalaiset piirteet ja sanoman runsas vertauskuvallisuus myönnetään nyt varsin yleisesti.

Lisäksi tiedetään myöhempien löydösten ansioista huomattavasti enemmän alkuvuosisatojen eri suuntauksissa vallinneista näkemyksistä, joissa Jeesusta kyllä arvostettiin jumalallisen korkeana opettajana, mutta ei yliluonnollisena ja ainutkertaisena olemuksena – saati kaikkien ihmisten syntien yksinomaisena sovittajana.

Strauss ja hänen seuraajansa harjoittivat ns. kriittistä raamatuntutkimusta. He kaivoivat esiin kaiken, mitä kristinuskosta oli kirjoitettu, harjoittivat tekstikritiikkiä ja pyrkivät leikkaamaan pois aikojen saatossa lisätyt ”kasvannaiset.”

Tutkijat huomasivat, että Jeesuksen persoonaan oli aikojen mittaan lisäilty hyvin samanlaista legenda-tyyppistä ainesta kuin mm. Krishnan, Buddhan, Zoroasterin ja Orfeuksen kuvauksiin.

He esittivät, että persoonallisen Jeesuksen määrittäminen ydintekijäksi (Johanneksen evankeliumin Sanaksi, Logokseksi), jonka kautta kaikki oli luotu ja joka lopulta tuomitsisi kaikki olennot – ylittää kaikki järjelliset rajat, joten sen täytyy olla vertauskuvallinen, universaalista ajatonta alkutilaa kuvaava, vasta keskiaikana syntynyt myytti.

Monia ns. nuorhegeliläisiä (kuten Strauss) voidaan nykyisen tietämyksen mukaan arvostella liian yksisilmäisistä (poliittisesti vasemmistolaisista) tulkinnoista, joissa Jeesuksen pääasiallinen tehtävä tulkittiin yhteiskunnalliseksi.

***

Suomessa mm. J. V. Snellman tutustui varsin perusteellisesti Tübingenin teologisiin virtauksiin. Hän ei tuominnut Straussin kriittisiä näkemyksiä historiallisesta Jeesuksesta, mutta ei liioin tuonut niitä kovin näyttävästi ja radikaalissa muodossa esiin, joten Suomessa ei tuossa vaiheessa syntynyt mitään yleistä kohua.

Snellman itse katsoi, että jumalallisuus tulee esiin ihmisten kautta siinä määrin, kun nämä ylittävät inhimillisyytensä ja itsekkyytensä luomat rajoitukset.

***

Albert Schweitzeria voidaan hyvin perustein kutsua teologisilta näkemyksiltään liberaaliksi ja kriittiseksi.

Historiallinen Jeesus on kyllä ollut hänelle varhaisella iällä tärkeässä asemassa, mutta myöhemmin hän on kokenut Kristuksen – Paavalin, Yrjö Kallisen ja Arvid Järnefeltin tapaan – omassa sisäisyydessään, jolloin kaikkien historiallisten persoonien ja tapahtumien suhteellinen merkitys ja merkityksettömyys kävi ilmeiseksi.

***

Saksassa tapahtuneen ”teologisen vallankumouksen” aallot ovat saavuttaneet Suomen rannikot vasta 150 vuotta myöhemmin – silloinkin lähinnä pieninä aaltoina, joita erityisesti Helsingin yliopiston eksegeetikot rohkenivat jakaa eteenpäin – herättäen etenkin alussa ankaraa vastustusta tunnustuksiin tiukasti sitoutuneiden suuntien tahoilta.

Suomesta ei vielä voitane sanoa, että raamatuntutkimuksen pääasialliset tulokset kuuluvat yleissivistykseen.

Nuoret ikäpolvet ovat tosin (Heikki Räisäsen ansiosta) saaneet koulussa tutustua ainakin joihinkin uusiin näkemyksiin.

Teologian tohtori, pastori Kari Kuula harmitteli 90-luvulla (dosenttiaikoinaan), että lukiolaiset saattoivat tietää raamatuntutkimuksesta paljon enemmän kuin sellaiset vanhemman polven edustajat, jotka olivat koko ikänsä toimineet kirkon ja hengellisten asioiden parissa.

Hän osoitti ”syyttävää sormea” papiston suuntaan todeten, että jos lääkärit soveltaisivat akateemisia oppejaan käytännön työssä yhtä vähän kuin papit, niin kukaan ei uskaltaisi mennä lääkäriin!

P.S. Tämänkin kirjoituksen joku moderaattoreista (inkvisiittoreista) näytti poistaneen etusivulta.

Käsittämätöntä ahdasmielisyyttä. Palauttivat kuitenkin takaisin - ihmeellistä toimintaa!