Hengellisyyttä hipovista keskustelufoorumeista voitaisiin päätellä, että mitä vaikeampi teema on kyseessä, sitä vähemmän keskustelua ja kannanottoja siitä syntyy. Ulkoiseen elämään liittyvistä toimista ja käsitteistä voidaan keskustella, mutta sisäiseen elämään liittyvistä ilmiöistä (kuolema mukaan lukien) ei synny rakentavaa vuorovaikutusta.

Olemmeko me suomalaiset henkisissä asioissa niin arkoja ja neuroottisia, ettemme uskalla ottaa kantaa silloin, kun asiat ylittävät tavanomaisuuden rajat?

Mitä me pelkäämme: Jumalaa, toisiamme, itsemme alttiiksi saattamista, vai kaikkea samaan aikaan?

Vielä 60 vuotta sitten lapsia saatettiin pelotella Jumalalla varoittamalla, että Hän heittää kuumalla kivellä, elleivät lapset muutoin pysy kurissa ja etenkin äidin nuhteessa. Nykyisin sellaisesta saisi sakkoja ja joutuisi maksamaan korvauksia lapselle aiheutetusta henkisestä kivusta ja särystä.

Ei liene mikään ihme, jos ns. suurilla ikäluokilla yhä ilmenee hengellisten teemojen yhteydessä jonkinasteista ”pyhää arkuutta”. Kouluissa ei yleensä kehotettu laatimaan kyseisistä asioista kovin omaperäisiä tulkintoja, käytiin vain läpi muodolliset ydinasiat sananmukaisesti tulkiten.

Nykyiset nuoret saattavat jo alkaa muistuttaa englantilaisia, joille mikään ei näytä olevaan niin pyhää, ettei sitä voitaisi kääntää ylösalaisin. Englantilaiset ovat tehneet pilaa mm. kerjäläismunkeista jo 700 vuotta sitten, kuten mm. Chaucerin Canterburyn kertomukset elävästi osoittavat.

***

Pelottomuus saattaa olla hyvä lähtökohta, mikäli sen takaa löytyy kestävä arvopohja.

Vapaan kasvatustavan (etenkin vapaan kasvattamattomuuden) omaksuneet vanhemmat eivät näytä aina kiinnittävän riittävää huomiota siihen, että lapsista kasvaisi vastuullisia, rajat luonnostaan tiedostavia ja itsestään huolehtimaan kykeneviä kansalaisia.

Omanedun tavoittelusta ja kaiken mukavan välittömästä vaatimisen oikeutuksesta on tullut itsestään selvyys. Sietokynnys vastusten suhteen on pudonnut niin alas, että kasvattajat joutuvat jopa pelkäämään lasten aggressiivisia reaktioita.

On saatettu ajatella, että lapset saavat traumoja rajojen asettamisen yhteydessä, tai sitten on vain menty yli siitä, missä aita on matalin.

***

Ajattelu, jonka pitää pysyä tiukasti aikaisempien ajatusmuotojen määrittelemillä urilla, ei ole varsinaista ajattelua. Sellainen tekee tajunnasta eräänlaisen magnetofonin, joka tallentaa toisten sanomat sellaisinaan. Tällainen automaattinen, konemainen omaksuminen johtuu usein ihmisten hengellisestä laiskuudesta, arkuudesta tai harjoituksen puutteesta.

Ajatteleminen muistuttaa ruokailua siinä, että on työläämpää valmistaa ruoka perusaineksista kuin tyytyä valmiiseen pika- tai jopa roskaruokaan. Omaehtoisen ajattelun alkeet lähtevät siitä, että toisten ajatuksista ja omista aikaisemmista kehitelmistä keitellään ja kypsytellään – ottamatta heti avuksi ”pyhiä reseptikirjoja” – omia näkemyksiä ja niistä myöhemmin syvenevää ymmärrystä.

***

Me ihmiset vakuutamme usein, että meillä on todella selkeä ymmärrys asioista, jonka puitteisiin voimme helposti suhteuttaa kaikki asiat. Todellisuudessa meillä perustavissa asioissa lienee pääosin lainattuja ajatuksia, joiden pohjalta reagoimme asioihin ja tilanteisiin joko rationaalisesti, tai jonkin puolustusmekanismin värittämin ja vääristämin tavoin.

Tähän voidaan tietenkin huomauttaa, ettei perimmäisiä uskonnollisia, ajallisuuden takaisia ydinasioita voida edes vääristelemättä supistaa ajatusmuodoiksi, koska ne ilmenevät itsenään ainoastaan kokonaisvaltaisessa ja erillistymättömässä tietoisuudessa (jossa Isä ja minä on yhtä).

Ne eivät ole tunneasioita, eivätkä edes tunneälyä, vaan jotakin sellaista, joka saattaa tulla tietoiseksi, kun kaikki mielenliikkeet vaipuvat täydelliseen hiljaisuuteen.

***

”Pyhä arkuus” on tietenkin paikallaan siinä, ettei vakavista asioista tehdä liian nopeita johtopäätöksiä, tai ettei käsityksiä valeta sementtiin, vaan jätetään niihin ”saumapaikkoja paremman totuuden varalle.”

Jeesus itse opetti tätä kehottaessaan olemaan vannomatta mitään, ennen kuin muuttumaton todellisuus avautuisi sisäisesti kaiken ajalliseen ehdollistuneen (maallisen ja syntisen) tuolla puolen.

***

”Paha arkuus” ilmenee usein siten, ettei vakavia asioita haluta lähestyä, vaan kasataan niiden eteen niin paljon toimintaa ja virikkeitä, että ne pysyvät pois tietoisuuden kentästä. Näin voidaan toimia ainakin siihen saakka, kunnes kenttä syystä tai toisesta supistuu niin, ettei vakavilta asioilta enää voida välttyä.