a80e4971a1ca3e72263c22380e7d387a.jpg

Pyhä Augustinus uskoi, että Jumala liikkui hänen mielikuvituksessaan. Tosiasiassa siinä liikkuivat lähinnä hänen omat mielikuvansa. Mielikuvitus on kuitenkin erinomainen kyky harjoitella luovuuden alkeita, että meistä joskus muodostuisi Paavalin sanoin ”eläväksi tekeviä henkisiä olentoja”.

Filosofi Nietzschen mukaan kristityillä esiintyy sellaista toiveajattelua, että he voivat yhdellä loikalla päästä ajallisesta ja katoavasta ajattomaan ja katoamattomaan - lihallisesta olemuksesta henkiseen. Monet opettajat kyllä myöntävät, että sellainen on periaatteessa mahdollista, mikäli ihminen vain kykenee täydellisesti irtautumaan kaikista halusidonnaisuuksistaan - elämänhalu mukaan lukien. Käytännössä se lienee kuitenkin yhtä mahdotonta kuin kamelin (pyyteellisen ihmisen) työntyminen neulansilmän (ahtaan portin) läpi.

Haluista luopuminen on sikäli paradoksaalinen käsite, että ne ovat kehityksen kannalta täysin välttämättömiä. Ilman aistillisten nautintojen, aineellisen vaurauden, vallan ja kunnian tuottamaa vetovoimaa ihmiset eivät tekisi paljonkaan sellaista, joka on tarpeen kehittämään heidän järjellistä olemustaan.

Ihmisen järjellinen olemus on itsessään paradoksaalinen. Päällimmäisenä siinä toimii älyllinen puoli, joka käyttää saatavilla olevia ajatusmuotoja ja sovittelee niitä omaan ajatteluunsa ja kokemuksiinsa.

Älylliseen puoleen yhdistetään usein myös hyvä muisti, kyky pitää paljon asioita päivätietoisuudessaan. Ihmismielessä on mekanismi, jonka on tarkoitus työntää suuri osa jo opitusta tai epäolennaiseksi havaitusta aineksesta alitajuntaan, että päivätietoisuus voisi keskittyä elämän kannalta tärkeisiin asioihin. Tämän mekanismin ongelmaksi koituu ”hengellinen laiskuus”. Ihmiset eivät viitsi riittävästi paneutua sellaisiin asioihin, joista on saatavilla valmiita käsityksiä. Tällöin heissä ei kehity omaehtoista erotuskykyä, joka olisi viisastumisen perusedellytys.

Viisaus, ilmiöiden ulkoisten ja sisäisten suhteiden ja merkitysten välitön tajuaminen, on laadultaan erilaista kuin pelkkä älykkyys, vaikka älykkyyden tukena olisi loistava muisti. Viisautta ei muodostu automaattisesti runsaan lukemisen ja kokemisen myötä, vaan siten, että ihminen vaivautuu kunnolla prosessoimaan kaiken itseensä ottamansa. Ei kuitenkaan niin, että hän sulkee ja suojaa mielensä kaikelta vieraalta. Sulkeutuminen pysäyttää tai vääristää elämän luonnollisten virikkeiden virtaa, jolloin mieli ei saa riittävästi kasvuun ja kypsymiseen tarvittavaa ainesta.

Jaakobin kirjeessä kehotetaan anomaan viisautta, että ihminen oppisi todella tietämään, mitä muuta voi pyytää, tai miten ymmärtää elämää ja toimia siinä sitä ylentävin tavoin. Jaakobin tarkoittama viisaus on laadultaan sellaista, jota ei synny pelkän ulkoisen tiedon ja kokemuksen prosessoinnissa, vaan joka kumpuaa oivalluksina tunne- ja ajatustoimintoja syvemmistä olemuksista - parhaimmillaan jopa sellaisista, joissa ei viisaan Jaakobin mukaan ole ”muutosta, vaihteen varjoa”.

Ihminen on itse alkanut kutsua lajiaan ”viisaaksi ihmiseksi (homo sapiens)”. Viisauden yhdistäminen lajimääritykseen on tosin hyvin ennenaikaista. Vähäinenkin tutustuminen ihmiskunnan historiaan ja nykytilaan osoittanee, että viisaus on yhä siemenasteella. Älyllisissä saavutuksissa on edetty suurin harppauksin, mutta yhden ongelman älykäs ratkaisu onkin usein synnyttänyt pari uutta.

Erään veistonopettajan sanoin: ”Veistetään vielä hyvääsesti ja pyydetään vasta sitten santapaperia.”