Erämaa- tai autiomaavaelluksella voidaan periaatteessa kuvata kaikkea ilmennyttä elämää pitkänä kulkuna alkuperästä lopulliseen tarkoitukseensa, joka palautunee alkuperäänsä ja luovuttaa siihen elämänkokemustensa henkiset hedelmät.

Vaellusta kuvataan usein myyttisten sankaritarinoiden avulla, joissa usein keskitytään vaelluksen toiseen puoliskoon. Sen ensimmäinen osuus on ollut "rikkaaksi tuloa" kaikenlaisten ulkoisten kokemusten suhteen. Jossakin vaiheessa mieli kuitenkin perinpohjin kyllästyy kaikkeen ja kääntyy etsimään sellaista, joka voisi antaa kestävää tyydytystä. Kotoa kauaksi kulkenut "tuhlaajapoika (tai tyttö)" kääntää vaelluksensa suunnan Isänsä kotiin - sisäisyyttään kohden.

Uppoutuminen aineen, vallan ja kunnian pyörteisiin on luonnollista ja itseään ruokkivaa. Niistä irtautuminen ei ole yhtä helppoa. Loppuvaiheessa - kaidalla tiellä ja ahtaalla portilla - se on usein äärettömän vaikeata, koska ihmisen aistit, tunteet ja ajatukset ovat ehdollistuneet psyko-fyysisen elämän tuottamiin virikkeisiin, joista luopuminen on niiden kannalta kuoleman kaltaista, "rakkaimman Iisakin uhrausta".

Todellisimmassa merkityksessä erämaa ilmentää eräänlaista mielen välitilaa, missä aineen, vallan ja kunnian houkutukset ovat menettäneet lähes kaiken vetovoimansa, mutta ihminen ei vielä ole saanut sellaista todellista kokemusta, johon voisi tarttua.

Se ei tarkoita jokaisen kohdalle joskus osuvaa tavanomaista kyllästymistä ja turhautumista, saati katkeroitumista - sellainen perustuu egoismiin - vaan syvää sisäistä kaipuuta ja tuskaa, jota parhainkaan ulkonainen hyvä ei voi tyydyttää.

Filosofi Friedrich Nietzsche kuvaa tätä tilaa siten, että ihminen on siinä kuin kahden tyhjyyden väliin viritetty kysymysmerkki.

Ristin Johannes nimittää tätä henkistä  erämaavaihetta kirjassaan ”Hengen yöksi”, pimeydeksi, jonka tarkoituksena on koetella henkilön asenteen lujuutta ja karkottaa sielusta (pikemminkin mielestä) siihen elämän saatossa muodostuneet ehdollistumat, niin että jumalallinen valo voisi astua maallisesta tyhjentyneeseen tilaan - ja että Jumala silloin tulisi rakastetuksi "yli kaiken" (ei maallisen ohella).

Itsensä unohtaminen ja elämänsä kadottaminen symboloivat sitä ahdasta porttia, joka voi johtaa siihen, että tietoisuus ylittää kaiken ajallisen ja rajallisen. Samaa omasta itsekkäästä minuudestaan luopumista kuvannee myös Kristuksen seuraaminen symbolisesti aina ristille saakka, missä ihminen täydellisesti ja ilman reunaehtoja luovuttaa oman tahtonsa "Isänsä käsiin". Mistään ruumiinsa uhraamisesta ei tässä tietenkään ole kysymys  (kuten on usein väärin tulkittu).

Itsensä unohtaminen ja elämänsä kadottaminen tulkitaan joskus siten, että ihmisen tulee "vaihtaa minänsä meiksi" - kadottaa itsensä yhteisöön - maalliseen tai uskonnolliseen. Sellainen saattaa olla helppoa, koska ihmisessä on vielä paljon jäänteitä elämisestä "laumassa".

Monet yhteisöt antavat voimakasta tukea tällaiseen suuntaukseen, joka voi hidastaa tai jopa pysäyttää ihmisen oman mentaalisen korpivaelluksen. Yhteisöt pyrkivät usein antamaan jonkinlaisia takeita siitä, että niiden piirissä pysyen pelastuminen on varmaa (ja ulkopuolella mahdotonta).

Jokaisen on kuitenkin kuljettava oma polkunsa loppuun saakka, tai ainakin niin pitkälle, kuin kukin edellytystensä puitteissa kykenee. Kukaan toinen ei voi sitä hänen puolestaan kulkea - niin mukavaa kuin se olisikin.

Jokaisen vakaumuksen kestävyys tulee testatuksi omana aikanaan ja tavallaan. Elämä itse koettelee sitä jokaisena elettävänä hetkenä kunnes se havaitsee yksilön kypsyneen todelliseen kokeeseen - armon arvoiseksi!