algazar%20of%20Segovia.jpg

Me tämän päivän suomalaiset olemme saaneet koettavaksemme yhden tunnetun maailmanhistorian parhaimmista aineellisen turvalli­suuden kausista. Olemme rakennelleet elintason, johon oman työn tuloksetkaan eivät ole enää pitkiin aikoihin riittäneet.

On ymmärrettävää, että menneiden aikojen ankarat inhimilliset kokemukset: sodat, nälänhädät, yleinen turvattomuus ja kulkutaudit ovat kasvat­taneet toiveita saavuttaa enemmän vaurautta ja ulkoisesti vakaat elinolot. Ihmisillä on kuitenkin taipumus tottua nopeasti saavutettuun tasoon ja alkaa pitää sen pysyvyyttä ja korotustarvetta itsestään selviöinä.

Elämä tässä maailmassa ei ole kuitenkaan koskaan tuotta­nut mitään kovin pysyviä tiloja. Entisaikojen suuri riippuvuus paikallisista luonnonolosuhteista on vaihtunut hyvin laajaksi ja monimutkaiseksi taloudellisten ja poliittisten riippuvuussuhteiden verkoksi säännöllisine tai yllättävine tasapaino-ongelmineen.  

Kaikkien ikävien uutisten tulvassa saattaisi jopa tuntua, että elämä itse yrittää muistutella ihmisille ikivanhaa sanomaa kaiken aineellisen katoavaisuudesta.

Paljon taloudellisia seikkoja vakavampaa on se, että ulkoisista puitteista: aineellisesta vauraudesta, vallasta ja kunnian saavuttamisesta muodostuu elämän tärkeimpiä perusarvoja, mikä johtaa hyvin kriisialttiiseen tilaan. Yksilötasolla pienikin sairaus, onnettomuus, työttömyys tai jokin muu muka­vuuden rajoite nostaa esiin syvempien arvojen puutteen. Yksikään hyvinvointivaltio ei ole vielä kyennyt poistamaan kaikkia vit­sauksia. Ongelmat ovat lähinnä vaihtuneet toisenlaisiin.

Ulkoiset vaikeudet koettelevat ihmisen arvomaailman: ovatko aine, asema ja toisten arvostus ainoat kulmakivet, joiden va­raan hän on minuutensa rakentanut, vai uskooko hän niiden pettäessä löytävänsä itsestään jotakin muutakin?

Vaikeuksien ilmetessä jotkut ajautuvat syyttelyn, katkeruuden, äärimmillään jopa itsetuhon kierteeseen ymmärtämättä, että elämä saattaa niiden kautta yrittää kannustaa heitä ratkaisemaan ongelmat ja löytämään omat sisäiset voimavaransa.

Itsensä kohtaamista ja itsestään vastuun ottamista ei voi vält­tää ikuisesti - ei edes tuhoamalla ruumiinsa. Ruumis on vain hieno lihallinen organismi ja sellaisenaan hyvin harvoin syypää ihmisen mielen alueen myllerryksiin. Kehon tuhoaminen saattaa todellisuudessa jopa johtaa yksilöllisen tajunnan entistä epätoivoisempaan sisäiseen tilaan - ainakin joksikin aikaa.

Eräältä kannalta katsoen kärsimykset toimivat automaattisen hätäjarrun tavoin: ne estävät mieltä luisumasta yhä voimistuvaan aineen, vallan ja kunnian tavoittelun kierteeseen. Kärsimykset kääntävät huomion pois ulkoisesta ja antavat mahdollisuuden tarkastella ja sulattaa koke­muksia hieman etäämmältä. Tarkastelussa saattavat asioiden suhteet ja merkitykset avautua uusin tavoin.

Valitettavasti me helposti omaksumme hyveiksi toisten valmiiksi määrittelemiä elämänarvoja. Otamme ne sellaisinaan ja peilaamme niihin itseämme ja muita. Me emme huomaa, kuinka sama asia voi olla hyväksi jollekin ja vahingoksi toiselle.

Ensimmäinen askel kohti totuudellisempaa elämää on, että uskal­lamme katsoa yleisesti hyväksyttyjen asioiden taakse, niiden todellisiin motiiveihin, sortumatta silti vainoharhaisuuteen tai ylimielisyyteen. Pettymykseksemme voimme usein huomata, kuinka esim. ahkeruuden, keskinäisen kilpailun ja kriittisyyden taakse kätkeytyy annos ahneutta, kateutta ja pahansuopaisuutta - inhimillisen draaman ”paha kolminaisuus”.

Ihmisten ulkoisia toimintoja, tietoja, ja taitoja voidaan laajentaa lähes rajattomasti. Samalla toimintakenttä pirstoutua yhä kapeammiksi sektoreiksi, ja elämän kokonaiskuvan hah­mottaminen tulee yhä vaikeammaksi. Jos laajentumisen odotetaan rakentavan kestävää pohjaa tyydyttävämmälle elämälle, on ihmisen sisäisiin olemuksiin kiinnitettävä ilmeisesti paljon vakavampaa huomiota.

Jos ihminen pantaisiin määrittelemään itseään, kertoisi hän luultavasti ruumiinsa alkuperästä ja ominaispiirteistä, sekä mielensä toimintatavoista: siitä, mistä hän pitää, ja mitä koettaa vältellä. Yksityiskohtainenkin kuvailu kattaisi todellisesta ihmisestä vain jäävuoren huipun. Ihmisen kokonaisolemus muodostuu kuitenkin sekä jäävuoren näkyvästä että näkymättömästä puolesta. Maailmanhistorian viisaat ovat aina kehottaneet ihmistä opettele­maan tuntemaan itsensä ja sen myötä kaiken muun ydinolemuksen.

Emme useinkaan tule ajatelleeksi, että itsetuntemuksemme perus­tuu niihin mielikuviin, joita olemme poimineet ympäristöltämme ja kehi­telleet edelleen vertailemalla omia reaktiotamme ulkopuolella havaitsemiimme. Mielikuvituksella on tavallisesti suuri rooli omakuvan muodostuksessa. Voidaan väittää, että käsityksemme luonteestamme ei ole lähes­kään niin oikea kuin peilin näyttämä kuva ruumiistamme. Huonokaan hopeapeili ei ole niin valheellinen kuin rakkaat lähimmäisemme, joilta silloin tällöin onnistumme saamaan - suhteessa heille antamiimme - muutaman ystävällisen sanan itsestämme (ja kymmenen epäystävällistä poissaolevista).

Merkillinen piirre inhimillisessä elämässä on, että valhe näyttää usein tuottavan parempaa tulosta kuin totuus. Tämä on tosin mitä toden­näköisimmin harha-aistimus. Me katselemme elämää varsin lyhyissä ja pintapuolisissa aikapuitteissa. Emme osaa tunnistaa valheellisuutemme hedelmiä enää siinä vaiheessa, kun me niihin kompastumme.

Pahinta valheellisuudessa on, että ympäristömme antaa sen johdos­ta meille yhä vääristyneemmän kuvan itsestämme. Itsemme tuntemisen tavoite etääntyy yhä kauemmaksi.

Usein väitetään, että tottumus on ihmisen toinen luonto. Käytännössä se kuitenkin on yleensä ensimmäinen. Totunnaiset reagointitavat pyrkivät ohjaamaan käyttäytymistämme, vaikka niiden tulisi pysyä lestissään: niiden automaat­tisten toimintojen piirissä, joiden suhteen herkeämätön tietoisuuden keskittäminen olisi energian tuhlausta.

Tottumus vaatii vain vähän energiaa, mistä syystä meillä on taipumus tarkastella eteemme tulevia asioita tottumustemme välityksellä. Me lyömme nopeita "hyväksytty - hylätty" -leimoja ennakkokäsi­tystemme nojalla. Jos joku tuttavamme on ollut hankala persoona 20 vuotta sitten, on hän tietenkin varsin samanlainen myös tänään. Tottumukset luovat turvallisuuden tuntua. Niiden valossa kaikki näyttää vakaal­ta ja hallittavalta. Se on kuitenkin unenomaista harhaa, josta elämän myrskyjen on tarkoitus ravistaa meidät hereille.

Myrskyjen kolhimina me usein koetamme heittäytyä yhteisön suoja­verkkojen, viran puolesta auttajien, tai läheisten ihmissuh­teiden varaan. Odotamme heidän kykenevän parsimaan kokoon repeytyneen elämänkuvamme.

Mikäli olemme kokeneet todella raskaita menetyksiä, havaitsemme ympäristömme auttamiskyvyt kovin rajallisiksi. Ystävät yrittävät kyllä samastua tilanteeseemme, mutta joutuvat helposti samaan tunnetilaan kuin me­kin. Ammattiauttajat toistelevat perinteisiä lauseparsia, jotka eivät anna päteviä vastauksia mieltämme polttaviin kysymyksiin: miksi tä­mä nyt tapahtuu juuri minulle?

Ei ole kovinkaan suuri ihme, jos sietämättömien tuskien kohdatessa usko hyvään kaitselmukseen vaikuttaa terveen järjen vastai­selta: kuinka jokin hyvä voisi viedä meiltä terveyden, tai pahimmillaan rak­kaan ihmisen? Emmehän me ole voineet tällaista ansaita? Lohdutukseksi tarkoitetut sanat käsittämättömästä viisaudesta jäävät käsittämättömäksi eivätkä tuo lohtua.

Tavallisesti ihminen etsii tapahtumien syitä ympäristöstään tai omista toiminnoistaan tietämättömänä siitä, että inhimillisten kohtaloiden todelliset syyt piilevät jossakin sen tiedostamattomassa jäävuoren osassa, jota on väärin leimata suoralta kädeltä joko hyväksi tai pa­haksi. Kuitenkin se pohjimmillaan toimii, niin kuin kaikki muutkin luonnolliset asiat, elämän ylös rakentamisen hyväksi - usein tosin hitaammin kuin toivoisimme.

Mikäli voisimme jotenkin löytää ihmisyyden yleiset tarkoitukset ja tavoitteet, olisi meidän helpompi etsiä mielekkyyttä myös omaan erityiseen vaellukseemme.

"Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne täydel­linen on", julistaa Matteuksen evankeliumi. Täydellisyyden määritteleminen tosin tuottaa meille suuria vaikeuksia - puhumattakaan sen toteuttamisyrityksistä. Ihmisillä on kuitenkin aina ja kaikkialla ollut ihanteita, joita kohti on pyritty.

Ihmisolemuksen jäävuoren uumenissa saattaisi piillä jotakin alkuperäistä ja turmeltumatonta, joka pyrkii esiin, kunhan suurempi osa vuoresta nousee tiedostettavaksi. Täydellisyys saattaa olla jotakin paljon syvempää ja kaukaisempaa kuin mitä tavallisesti ajattelemme. Se voi tarkoittaa kaiken inhimillisen elämän ja kehityksen huipentumaa, lopputulosta.

Paavalin kirjoitusten mukaan ensimmäinen ihminen oli elävä sielu, viimeisen ollessa eläväksi tekevä henki. Ei tarvitse kovin tarkkaan katsella ympärilleen havaitakseen, ettei ihmiskunta ole ainakaan vielä tämän parin tuhannen vuoden kuluessa saavuttanut taivaallisen ihmisen ihannetilaa - ei edes todellista viisautta - joten ilmeisesti kyseessä täytyy kokonaisuuden suhteen olla huomattavasti pitempi prosessi.

Ihmiskunnan viisaat ovat kaikkina aikoina opettaneet, että yksilöllisellä ihmi­sellä on mahdollisuus nopeuttaa muuntumista kohti ihannekuvaansa, mikä samalla antaisi mahdollisuuden vapautua kär­simyksistä. Jos oletamme ihmiselämän olevan koulun, jonka oppi­materiaalina on mielihyvän ja mielipahan jatkuva vaihtelu, menettänee kärsimys merkityksensä silloin, kun kaikki tarpeellinen oppi on ammennettu, ja asioiden välitön ymmärrys saavutettu.

Myös nopeuttamisen keinoista vallitsee varsin suuri yksimieli­syys. Ihmisen on voitettava kaikki itsekkyytensä ja itsekeskeisyytensä piirteet. Hänen on kasvettava niiden voimien yläpuolelle, jotka alituisesti vetävät häntä ai­neellisiin nautintoihin, sekä hakemaan valtaa ja kunniaa omissa ja toisten silmissä. Vetovoimilla on tietenkin oma aikansa ja tarkoituksensa. Niitä on hyvin vaikeata voittaa ennen kuin niitä on koettu aina kyllästymiseen saakka.

Nykyinen elämäntapa pyrkii korostamaan tietojen ja taitojen määrää. Määrälliset asiat voivat tehdä ihmisestä tietävän ja älykkään, mutta eivät todellista viisasta. Viisaus on sellainen laadullinen ominaisuus, joka ymmärtää asioiden merkityksen ja suhteet sekä soveltaa ymmärrystä elämää rakentavin tavoin. Tietomäärän lisääminen saattaa toki osaltaan edistää ymmärrystä, mikäli asiat ehditään sisäistämään ja sulattamaan. Hallitsematon informaatiotulva sitä vastoin lähinnä tukahduttaa ymmärrystä.

Tieto on valtaa - sanotaan usein - ikään kuin provosoiden ihmistä imemään itseensä kaikkea mahdollista, mikä auttaa nousemaan käytännön yhteisöelämässä toisten yläpuolelle. Me emme tule ajatelleeksi, että voisi olla olemassa sen laatuista tietoisuutta todel­lisuudesta, joka antaisi hallinnan myös oman elämän suhteen.

Ihminen yrittää luonnollisesti löytää tarkoituksia asioista ja tapahtumista sinänsä. Ne ovat kuitenkin vain ohimeneviä ja haihtuvia muotoja, joita elämä käyttää muovatessaan joitakin pysyvämpiä ominaisuuksia ja olemuksia. Kestävät sisäiset ominaisuudet ovat niitä aarteita, joita ihmisiä on kehotettu hankkimaan tallennettavaksi olemuksensa syvyyksiin, ajan hampaan tavoittamattomiin. Viisaus, ymmärrys, hyvyys, vilpittömyys ja kärsivällisyys ovat eräitä toisiaan sivuavia ominaisuuksia, jotka varsin yksimieli­sesti luetaan ihmisarvon kriteereiksi.

Käytännön elämässä opastetaan kuitenkin olemaan realisti ja noudattamaan arvoja, jotka varmistavat itsekkäät hetkelliset etumme. Niinhän kaikki tekevät - on yleinen ja useimmille riittävä peruste. Tällä tavoin ihminen vapaasta tahdostaan valitsee oppimisen kantapäidensä kautta.

Ollakseen hyvä suutari, on ihmisen tiedettävä, millainen on hyvä kenkä, ja miten se tehdään. Ollakseen hyvä ihminen, on ihmisen tiedettävä, mitä hyvyys todella on, ja miten sitä kaikissa tilanteissa tulee ilmentää.

On vaikeata ja turhaakin ennustaa, missä aikapuitteissa ihmiskunta kokonaisuutena kykenee elämään todeksi omia ihanteitaan. Voidaan tosin päätellä melko varmasti, että niitä kohti ollaan menossa - hävyttömän hitaasti, mutta varmasti. Tämä voidaan perustella myös sillä, että ihmiset kylläs­tyvät kaikkiin saavuttamiinsa asioihin, rikkauteen, aistillisiin nautintoihin, valtaan ja kunniaan. Heihin on istutettu kuluttava tuli, joka pakottaa yhä uusiin tavoitteisiin.

Kun ulkoinen maailma on lopulta tarjonnut kaiken, mitä sillä on tarjottavanaan, on jäljellä enää sisäinen maailma. Kun kaikki maailman arvot on punnittu ja kevyiksi havaittu, alkaa totuuden etsintä. Maailmalle totuus koostuu yleisesti hyväksytyistä ajatusmuo­doista, maailman läpi näkevälle ne eivät merkitse mitään.

Kaikki ajatukset ovat vain viittauksia jotakin asiaa kohden. Me voimme puhua taivasten valtakunnasta, mutta todellisuudessa emme tiedä siitä mitään. Olemme kuulleet viitteitä sen sijainnis­ta: ei siellä eikä täällä, vaan sisäisesti teissä - tai siitä, ettei siinä ole muutosta, vaihteen varjoa. Näistä kahdesta ajatuksesta voitaisiin yhdistäen päätellä sen tarkoittavan tai ainakin edellyttävän todentuessaan sisäistä, muuttumatonta rauhan tilaa, joka ei ole kärsimysten ja ilon vaihteluiden alainen.

On varsin ymmärrettävää, että niin kauan kuin mieli haluaa kaik­kea katoavaa, ei minkäänlaista sisäistä rauhaa voida saavuttaa. Jäävuoremme eri kerrostumista nousee pintaan patoutuneita paineita, tunteita ja ajatuksia, jot­ka yllyttävät meitä tarrautumaan yhä uusiin asioihin - ja samalla kaik­keen siihen, mitä ne tuovat mukanaan.

Henkisissä pyrkimyksissä ihmiset ovat usein tulkinneet niin, että asiat ja toiminta sinänsäkin ovat jotakin vältettävää - pahaa. Asiaa katsotaan silloin liian pintapuolisesti. Asiat ovat periaatteessa ohimeneviä pilvenhattaroita, mutta niillä on oma funktionsa mentaalisen olemuksen ja sen virheettömän toiminnan rakentumisessa. Se paha, johon tulisi kiin­nittää huomiota, on ihmismielen taipumus sitoa mielensä joustamattomaksi ohimeneviin asioihin.

Elämän ylös rakennus perustuu merkilliselle uhrauksen periaat­teelle: saadakseen itselleen jotakin entistä arvokkaampaa, ihmisen on tehtävä itseensä sellaiseen tilaa luopumalla vapaaehtoisesti totunnaisista arvoistaan. Tämän tapaiseen viittaa myös sanonta: "Ei uutta viiniä vanhoihin leileihin". Samoin vertaus viisaasta miehestä, joka myi kaiken omistamansa ostaakseen pellon, jossa oli kallisarvoinen aarre.

Tutista luopuminen lienee pienelle lapselle järkyttävä uhraus. Aikuisille tuottaa yhtä hyvin tuskaa tehdä tilaa uusille asioille.  Tästä tuskasta ei tietenkään voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Me olemme itse takertuneet varsin heikosti perusteltaviinkin asioihin, eikä mikään muu kuin oma tahtomme voi meitä niistä irrottaa.

Me voimme etsiä ja omaksua yhä uusia uskomuksia, jotka hieman parem­min tyydyttävät meitä, mutta loppujen lopuksi on etsiydyttävä kohti kaikkien uskomusten ja uskontojen lähdettä - itse totuutta. Totuus on kaikkien uskontojen yläpuolella ja on tekevä ihmiset vapaiksi - tähän yhdytään niin lännessä kuin idässä.

Kyetäkseen nousemaan totuuden arvoiseksi, on ihmisen käy­tävä oma tuhlaajapojan seikkailunsa suhteellisten asioiden läpi ja pestävä harhaiset tunteensa ja ajatuksensa elämän virran ankarissa kuohuissa.