do7.jpg

Uskonnollisissa, filosofissa ja poliittisissa näkemyksissä löytyy eroja siinä, miten kukin niistä määrittää uskomustensa kohteet, miten vahvasti ajatuksiin sitoudutaan, ja miten sitoutumista ilmennetään ulkonaisessa ja sisäisessä elämässä.

Uskonnollisia perusajatuksia markkinoidaan varsin yleisinä ja yksiselitteisinä pääsylippuina tilapäisen kärsimyksille alttiin olemisen tilasta ikuiseen autuuteen. Joukkoliikkeiksi järjestäytyneiden uskontojen piirissä perusajatuksia iskostetaan ihmisille valitettavan usein pikemminkin pelon keinoin kuin kannustamalla kutakin yksilöä ”ylentämään sydämensä Jumalan puoleen.”

Uskonnollinen mieli etsii kaiken katoavaisen ja kaoottisen takaa jotakin harmonista ja vakaata, jota ei välttämättä tarvitse sanoin määritellä. Etsintää voidaan yksilöstä riippuen suorittaa niin älyn, tunteen kuin toiminnankin puitteissa.

On jopa rikos ihmisyyttä vastaan – ja tätä rikollisuutta ilmenee paljon - jos pyritään rajoittamaan sekä etsintätavat että löytymisen tunnusmerkit aivan liian tiukoiksi. Sellainen voi tietenkin lujittaa yhteisön identiteettiä, mutta palvelee vain harvoin yleistä ja kollektiivista elämän ylentämistä.

Ajattelun rajoittaminen ja rajojen määrittäminen kiinteiksi ajattelu- ja käyttäytymismuodoiksi on ihmiselle hyvin tyypillistä. Se saattaa johtua ”hengellisestä laiskuudesta”, mutta luo joka tapauksessa jonkinlaista turvallisuuden tunnetta.

Taipumuksen ikävät seuraukset syntyvät siitä, että rajoittuneet ihmiset pyrkivät saamaan rajoilleen myös muiden ihmisten hyväksynnän ja vaativat sitten joukkovoimaan ja jopa väkivaltaan turvaten kaikkia pysyttäytymään aitauksen sisällä.

Jo muinaiset yhteisöt rakensivat asumustensa ympärille aitauksia ja muureja suojaamaan ulkopuolisilta uhkatekijöiltä. Sellainen oli luonnollista ja perusteltua. Ihmiset ovat valitettavasti alkaneet soveltaa toimivaksi havaitsemaansa muurikulttuuria myös välttääkseen sisäisiä ristiriitoja, mistä sitten monet uskonnolliset ja poliittiset järjestelmät ovat saaneet alkunsa.

Miten voisi toisten ihmisten määrittelemään muottiin pakotettu mieli milloinkaan vapautua? Ihmisen tulisi ensin sietää ainakin itseään, niin ettei hän sisäisesti tai ulkonaisesti lähde itseään ja kohtaamiaan asioita pakoon. Vain siltä perustalta hän voi vähitellen oppia sietämään muitakin.

***

Skeptikot voivat väittää, että näkymättömien totuuksien ja olotilojen etsiskely kertoo lähinnä ihmiselle tyypillisestä halusta paeta epämiellyttäviksi koettuja asioita. Halun kohteita rakennellaan tai siirretään kuvitteelliselle tasolle, elleivät konkreettiset tyydytä tai ole helposti saavutettavissa.

Jokainen ihminen kuitenkin uskoo johonkin, vaikka hän uskottelee olevansa täysin vapaa kaikista uskomuksista. Ateisti uskoo, ja agnostikko epäilee, ettei mitään tunnetusta poikkeavaa ole olemassa.

Mitkään ulkoiset uskonnolliset toiminnot eivät ole itseisarvoja. Niissä ei sellaisinaan ole ”elämää itsessään.” Muotojen ja ideoiden merkitys on siinä, millaisia jälkiä ne saavat aikaan itse kunkin sisäiseen olemukseen.

***

Luonnon valinnan pyrkimyksenä on sopeutuminen yhä paremmin ympäröivään elämään. Saman tendenssin voisi olettaa pätevän myös sisäisen luonnon, yksilöllisen ja kollektiivisen tietoisuuden puitteissa: parhaiten elämään soveltuvat ominaisuudet osoittautuvat aikaa myöden kestävämmiksi kuin kelvottomat.

Ihmisen ei ole tarpeen sitoa itseään tiukasti ja lopullisesti mihinkään kiintoajatukseen tai aatteeseen, koska sellainen usein estää häntä omaksumasta mitään uutta – vanhat leilit eivät kestä uutta viiniä! Uusikaan ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta ihmisen mielen ovet olisi hyvä jättää edes sen verran raolleen, että niistä voi päästä sisään hyvin perusteltuja virikkeitä – ainakin testihypoteeseiksi.

***

Kaikki ulkoinen, käsitteiksi muovattu tieto on suhteellista ja ajan mittaan muutoksen alaista. Siten ei ole mikään ihme, että kristinuskon perustajaksi uskottu Nasaretin Jeesus kehotti olemaan vannomatta mitään.

Uskonnoissa esitetään perusteemat kuitenkin usein muuttumattomina totuuksina. Kristinuskon yhteydessä on syytä muistaa, että tunnustuksiin kirjatut ajatukset ovat käyneet läpi useita muutosprosesseja lähtiessään Jeesukseen liitetyistä perimän sirpaleista ja häntä varhaisemmista aineksista, joita sitten evankelistat, Paavali, kirkkoisät ja myöhemmät kirkolliskokoukset muokkasivat vastaamaan omia käsityksiään ja intressejään (kuin myös keisarien intressejä). Uskon muotoutumisessa suurin osa varhaisista kirjallisista tulkinnoista syrjäytettiin.

***

Filosofi Nietzsche totesi, että Jeesus kuoli aivan liian nuorena. Ajatus on perusteltavissa ainakin sillä, että hänestä jäi vain vähän todella autenttiseksi luokiteltua perimätietoa, ja ettei hän itse – eivätkä edes hänen oppilaansa – kirjoittaneet perusajatuksia ylös (publikaani Matteus lienee kirjoittanut jotakin, mutta teksti on kadonnut). On tietenkin selvää, että jos Jeesus olisi kuollut luonnollisesti vanhuuteen, niin koko kristinuskosta olisi tullut toisenlainen – tai sitä ei olisi muodostunut lainkaan.

***

On lohdullista ajatella, että pitkien ajanjaksojen kuluessa elämän sisäinen dynamiikka pitää todennäköisesti huolen siitä, että vaikka aaltoliikettä tapahtuu, niin typeryys kuitenkin väistyy orastavan viisastumisen tieltä – tosin hävyttömän hitaasti!

Jaakob (Vanhurskas) tosin esitti kirjeessään, että ennen todellista viisautta ihmisessä kehittyy lähinnä ”riivaajien viisaus”, älyllinen tai mentaalinen kyky, joka ei vielä ole kovin luotettava, kuten niin monet nykyajan ongelmat selvästi osoittavat. Ihmisyyden lopullisena tavoitteena (ihmisenä) onkin aivan toisenlainen viisaus, joka ei pohjaudu ajallisten ilmiöiden keskeiseen vertailuun, vaan ilmenee suorana ja erehtymättömänä sisäisenä tietoisuutena kaikkien asioiden todellisesta luonteesta.