copy-2-of-img_1288.jpg

Kaiken ilmenevän elämän dynamiikka perustuu polariteetteihin, erilaatuisiin jännitteisiin, jotka pitävät yllä sekä liikettä että tasapainoa (muutosta ja järjestystä).

Avioliiton elinaikaista sitovuutta perustellaan usein Matteuksen evankeliumin 19. ja Markuksen 10. luvun teksteillä, ”minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Luomiskertomuksen mukaan Jumala tosin jo varhaisessa vaiheessa erotti sukupuolet toisistaan jättäen kuitenkin heidän olemuksessaan luonnollisen vetovoiman takaamaan ihmissuvun fyysisen jatkuvuuden.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että vetovoima saattaa heikentyä tai suuntautua uusiin kohteisiin, jolloin syntyy ongelmia, joita ihmiset ovat pyrkineet ennalta välttämään kehitellessään vähemmän sitovia parisuhteen muotoja kuin mitä kirkollinen vihkiminen edellyttää.

Avioliiton perustukset voidaan jollakin tavoin luonnehtia jumaluudesta juontuviksi (ainakin sisäisiksi) silloin, kun pari kykenee luonnollisesti ja pakotta ylläpitämään suhteessa sisäisen harmonian ja keskinäisen kunnioituksen. Silloin yhdistäviä tekijöitä täytyy löytyä myös heidän olemustensa syvemmistä kerrostumista (ei pelkästään fyysisistä olemuksista).

***

Suomen kirkolle näyttää koituvan suuria ongelmia siitä, että ihmisten parista löytyy yksilöitä, joiden luonnollinen vetovoima poikkeaa tavanomaisesta. Valtiovallan päätösten mukaan näiden solmimia parisuhteita tulisi kohdella yhtäläisesti, mutta kirkko laitoksena tuijottaa yhä kaukaiseen Mooseksen lakiin, jossa sanotaan: ”Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi.”

Kaikkien muiden ilmentymien voidaan väittää lähteneen ”Jumalan ulkopuolelta” tai olevan ”sairaalloisia tiloja”. Ne aiheuttavat ainakin hämmennystä ja leventävät jakolinjaa liberaalien ja vanhoillisempien välillä, koska ilmiölle ei kristillisistä lähteistä löydetä järjellisiä syitä.

”Itämaiden tietäjät” selittäisivät poikkeavuuksien johtuvan siitä, että syntyvän persoonallisen ihmisyyden sisäisessä (sielullisessa) perustassa tapahtuu jaksottaisia polaarisia muutoksia, joista johtuen muuttuvaan polariteettiin (sukupuoleen) syntyvän persoonan tajuntaan heijastuu aikaisemman jakson erilaatuinen kumulatiivinen vetovoima (virheellinen identiteetti).

Tällainen ajatusmalli edellyttää tietenkin ajatusta ”sielun ennalta olemisesta (pre-eksistenssiä)”, jollainen (mm. Origeneksen edustama) näkemys kumottiin kristillisen kirkonkin piiristä lopullisesti vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 553.

***

Sielullisen olemuksen ennalta olo ei sinänsä edellytä persoonan jälleen syntymää. Sielullinen perusta ainoastaan kokoaa ja sisäistää ihmisyyden pitkän ajan kokemuksia ja antaa aineksia kunkin syntyvän persoonallisuuden sisäiseksi lähtökohdaksi (erilaisia taipumuksia kehitettäviksi edelleen). Sielulkinen olemus toimisi siten pitkäaikaisen, jatkuvan tietoisuuden evoluution välineenä.

***

Vihkiminen tai vihkimättä jättäminen eivät kuitenkaan Uuden testamentin mukaan kuulu lainkaan alkuperäisten kristillisten ydinkysymysten piiriin, vaan ovat puhtaasti sosiaalisia toimia, jotka kirkko on vasta myöhemmin ottanut suorittaakseen.

Perheen perustamiseen osallistuminen on luonut kirkon jäsenyyden suhteen jatkumon, jota lapsikaste ja rippikoulu vahvistavat ja josta irtautuminen on sosiaalisen paineen johdosta vaikeata (tai on aikaisemmin ollut täysin mahdotonta).

***

Katolinen kirkko pitää kaikkein tiukimmin kiinni ajatuksesta avioliiton elinaikaisuudesta ja tuottaa usein tarpeetonta tuskaa niille, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi elämään yhdessä. Paavi Fransiscus näyttäisi kuitenkin edustavan hieman aikaisempaa liberaalimpaa kantaa ja törmää tietenkin vanhoillisten piirien vastarintaan.

***

Hieman edellisen artikkelin kertausta:

Yhdessä olo ja yhteisöllisyys sinänsä ovat tietenkin ihmisille tarpeellisia, koska ne tarjoavat mentaalisen olemuksen kehitykselle riittävän monipuolisen virikeympäristön. Avioliitto – tai minkä muotoinen parisuhde hyvänsä – luo (ihmispopulaation jatkumisen lisäksi) persoonallisuuden kasvulle aineksia ja täydennystä (useimmille yksin oleminen ei sovellu).

Yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä tavanomaisten yhteisten asioiden hoidossa, jotka luovat perusturvaa jokapäiväiseen elämään. Hengellisten asioiden kohdalla ongelmia syntyy silloin, kun hengellinen yhteisö kasvaa isoksi ja laitostuu, jolloin sille yleensä laaditaan ”kaikille yhtäläisesti soveltuvat” säännöt, eli ns. tunnustukset. Näiden puitteisiin rajoittuu sitten ”ainoa oikea” tie taivasten valtakuntaan (ns. pelastusoppi).

Liikkeen laajentumisen ja laitostumisen myötä kadotetaan helposti hengellisyyteen pyrkimisen todelliset tavoitteet. Hengelliseltä kannalta katsoen yhteisöiden jäsenyydet ja inhimilliset parisuhteet – laadusta riippumatta – eivät ole kovin merkittäviä.

Ainoa todella merkittävä ”parisuhde” on inhimillisen saattaminen takaisin jumalallisen yhteyteen tai ykseyteen. Tästä asiasta ollaan periaatteessa varsin yksimielisiä myös eri uskontokuntien kesken – kristillisiä pelastusnäkemyksiä on tosin ”liudennettu” varsin muodolliselle tasolle (malliin: joka uskoo ja kastetaan, pelastuu).

Valitettavasti näyttää jopa siltä, että osa papistostakin on vaihtanut Uuden testamentin hengelliset tavoitteet pelkkiin sanallisiin tunnustuksiin, joihin sitoutumisen vakuutetaan automaattisesti johtavan ylösnousemukseen – viimeistään viimeisenä päivänä.

Todellisen hengellisen tavoitteen kadottamista ja vaihtumista käsitteellisiin symboleihin on tapahtunut jo Jeesuksen itsensä aikana. Tuomaan evankeliumin kirjausten mukaan hän arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia siitä, että nämä ”olivat ottaneet tiedon avaimet ja kätkeneet ne. Itse he eivät ole menneet sisälle (löytäneet henkistä) eivätkä ole päästäneet sisälle niitäkään, jotka olisivat sinne halunneet (Tuom. 39).” ”Voi fariseusta! Hän on kuin koira, joka makaa härkien seimessä. Se ei syö itse eikä anna härkienkään syödä (Tuom. 102).”

Hengellisyyttä ei kuitenkaan voida määritellä saati rajoittaa sanallisten käsitteiden puitteisiin, koska henki on tunteet ja ajatukset ylittävä olemuksellinen tai pikemminkin periolemuksellinen tila. Todellisuudessa se voi avautua vasta silloin, kun koko mentaalinen olemus on ”rauhan tilassa”, mihin Vuorisaarnan yksi autuaaksi julistettu piirre perustuu (autuaita ovat rauhan tekijät).

Evankeliumin julistaminen voi tietenkin asiallisesti suoritettuna ja ymmärryksen kautta suodatettuna avartaa ihmisten käsitteellisiä näkemyksiä, mutta liian ”tiiviiksi tallottuna” se kaventaa heidän oman ajattelunsa sisällöttömiksi kehäpäätelmiksi. Parhaimmillaan inhimillisten rajoitteiden on määrä raueta, jolloin vasta todellinen viisaus voi virrata ja avata koko Pyhän Hengen temppelin sisäisesti ja suoraan tiedostettavaksi, pysyväksi tilaksi.