okfeetu2209LA_ma.jpg

Lutherin jalanjäljissä kirkkoherra Kari Kanala kutsuu kaljalle (Luther kun tapasi kaljoitella oppilaidensa kanssa). Kanala yrittää soveltaa Saksassa saamiaan kokemuksia Suomeen, jossa kapakan ja kirkon yhdistelylle – ainakaan kirkon aloitteesta – ei löydy kulttuurisia perinteitä. Reippaassa humalatilassa meillä on tosin osallistuttu kirkollisiin tilaisuuksiin jo menneinä vuosisatoina, mutta se on perustunut kokonaan seurakuntalaisten omiin mielihaluihin.

Saksassa ja Englannissa tuskin kukaan on vaivautunut, jos pappi pistäytyy kapakassa tai pubissa oluella. Suomessa on erityisesti herätys- ja raittiusliikkeiden myötä muodostunut kulttuuri, joka määrittää ja rajaa pilkun tarkkuudella sen, miltä erityisesti hengellisen esivallan edustajan tulee ulospäin näyttää tai ainakin näytellä. Lutherin ja monien herätyssaarnaajien kaljoittelusta on vaiettu, vaikka mm. Malmberg katsoi krapulan avulla pääsevänsä mitä parhaimpaan synnintuntoon.

Periaatteessa vapaa keskustelu ”vieraskentällä” on tietenkin tervetullutta – mikäli se on vapaata myös kirkollis-itsekkäistä taka-ajatuksista. Kirkollisissa jumalanpalveluksissa mitään keskustelua ei synny - perinteisiin jäykistetty kaava estää sen tehokkaasti. Osallistujakadosta päätelleen muunlaistakaan vuorovaikutusta ei ole kyetty riittävästi rakentamaan, mistä herää kysymys: millaisin eväin sellaista voidaan sitten pelkkiä seiniä vaihtamalla rakentaa?

Keskiajan saarnamies, mestari Eckhart totesi erään saarnansa alussa, että elleivät ihmiset olisi tulleet kuulemaan, olisi hän joutunut saarnaamaan kolehtihaaville. Häntä oli tosin tultu kuulemaan jopa jalkaisin satojen kilometrien päästä. Miksi? Koska hänellä ja hänessä oli sellaista annettavaa (sitä elävää leipää), joka ravitsi suoraan ihmisten sisäisiä olemuksia.

Hölkkäyksen, tanssahtelun, viinin maistelun, päiväunien, kirkkopiknikkien, jälkikaljojen ja Pokemonien jahtaamisen kaltaiset yritykset saattavat hetkeksi lisätä kävijämääriä. Ne eivät kuitenkaan auta ihmisiä hahmottamaan sitä, mistä tässä elämässä on kysymys – ellei yleiseen materialistisen elämännäkemyksen siivittämänä tyydytä pelkkään epikurolaiseen selitysmalliin: syödään, juodaan ja mädätään pois!

Vanha kansa on kokemuksesta todennut, ettei kannettu vesi pysy kaivossa, joka ei ole yhteydessä pohjavesiin – elämän syviin lähteisiin.

Raamattu (ja moni muu opas) kehottaa etsimään aivan toisen laatuista Pokemonia: elämän syvintä ja kestävintä lähdettä ja olemusta – totuutta itseään, ja sen tuomaa vapautusta kaikista yksilöllisen tietoisuuden katoavista ominaisuuksista.

Mikäli koko totuus olisi jo pysyvässä muodossa kiteytettynä sanallisiin tunnustuksiin (ovat ne sitten kuinka ”puhdistettuja” tahansa), olettaisi tämän maailman olevan paljon lähempänä ihannetilaansa – mikäli sellaista pelkistä ”hyvän- ja pahantiedon puiden” ajallisista hedelmistä voidaan ylipäänsä milloinkaan saavuttaa.