Ihmisyyden kehityksestä

Niin sanottu evoluutio, kehitys luonnollisen valinnan perusteella, ”pakottaa” houkutusten, kärsimysten ja kyllästymisen siivittämänä ihmiset ainakin hakemaan yhä uusia virikkeitä – mahdollisesti jopa entisiä henkisempiä, mistä tosin ei ole takeita, koska luonnollisiin prosesseihin sisältyy aina poikkeuksia ja heiluriliikettä. Saavutettava mentaalinen kehitys ei kuitenkaan sellaisenaan kohota ihmisyksilöitä, saati koko ihmiskuntaa ”katoavaisuuden piiristä.” 

Ihmiskunta – sielullisena kylvönä – ei liene niin ainutlaatuista, että sen jokaisesta siemenestä, kasvualustasta ja hoidosta riippumatta, kasvaisi aikojen saatossa täydellinen elämänpuu. Sellainen olisi jollakin tavoin luonnon vastaista.

Paljon ja turhaan puhutut ”lopun ajat” tulevat luonnollisesti vastaan viimeistään muutaman miljardin vuoden kuluttua (auringon aletessa laajeta), jolloin ”vajaa-kasvuisiksi”, muodoista ja ilmiöistä riippuvaisiksi jääneet tietoisuusyksiköt saattavat menettää tajuisen olemuksensa - eivät kuitenkaan alkuperäistä henkistä ydintään. Ajallisista ja muodollisista tekijöistä riippumattomaksi tulleet pysyvät kaiken aineellisen hajoamisen jälkeen häviämättömässä tietoisuuden tilassa, johon ovat jossakin vaiheessa kohonneet.

Uskontojen ja filosofioiden tarkoituksesta

Henkisillä elämännäkemyksillä on oma tärkeä funktionsa siinä, että ne parhaimmillaan voivat nopeuttaa ja suunnata tietoisen evoluution toimintaa pyrkimällä osoittamaan, että ohimenevät ilmiöt perustuvat johonkin ikuiseen ja universaaliin olemukseen, jonka vaikutuspiiriin pääseminen voi tehdä inhimillisestäkin tajuntayksiköstä universaalin. Pahimmillaan ne kuitenkin voivat estää luonnollista kehitystä sitomalla, jäykistämällä ja jopa näivettämällä ihmismielet hedelmättömien ja perusteettomien kiintoajatusten puitteisiin. Nietzsche totesi tähän viitaten, että vakaumukset ovat usein vaarallisempia vihollisia totuudelle kuin valheet.

Joskus esitetään, että ilmennyksen alkuperäisissä periaatteissakin oli jo paljon virheitä, joista me ihmiset saamme kärsiä, ja joiden korjaamiseen uskonnot ovat kehitelleet mitä ihmeellisimpiä ajatusrakennelmia.

Kosmoksen alkuperäisimmät periaatteet lienee kuitenkin ehkä heijastettu täydellisinä ajattomuudessa, periaatteellisessa olemuksessa (in principio), josta ne ovat aikatekijän muodostumisen myötä siirtyneet suunnattomien aikakausien kuluessa tuntemaamme aineelliseen olemisen tilaan. Aineellisissa puitteissa meidän oma luomisharjoituksemme, alussa syntyneiden muuttumattomien periaatteiden rajoissa, on vielä kovin sattumanvaraista ja keskeneräistä.

Kehittyvätkö ihmisyksilöt evoluution myötä yhä paremmiksi? 

Hyvin pitkällä tähtäimellä, ja suurta enemmistöä koskien, ylenevä trendi lienee ”luonnollinen suunta”, mutta mikään ”kategorinen imperatiivi” se ei ole, koska luonnolla ja luomistolla on oma liikkumavaransa, vapaaksi kutsuttu tahtonsa, jota sen omat ehdollistumat ja tietämättömyys suuresti rajoittavat.

Maallinen elämä lienee kuitenkin meidän mahdollisuutemme ”tulla siksi miksi meidät on tarkoitettu”. Toteutuminen ei riipu paljonkaan ympäristöstä, vaan siitä, millaisia hedelmiä kukin saa ympäristönsä virikkeistöistä omassa sisäisyydessään kehiteltyä ja kypsyteltyä.

 

Maallisen elämän tärkeydestä

Tuomaan evankeliumissa on sanonta: ”Etsikää elävää niin kauan kuin elätte, ettette kuolisi. Kuoltuanne ette sitä löydä, vaikka haluaisittekin.”

Sanonta viittaa juuri siihen, että tämä elämä on tärkeä valinkauha, ja että siitä poistunut ei enää voi suorittaa varsinaisia tietoisia valintoja, vaan astuu jonkinlaisen ”automaattisen ohjausjärjestelmän piiriin.”

Elämänsä aikana ihminen voi parhaimmillaan kehittää kokemuksistaan ja näkemyksistään viisautta opettelemalla erottamaan olennaiset asiat epäolennaisista. Totuudeksi se voi muuttua vain Totuuden itsensä myötävaikutuksella, missä koko tiedostamistapa muuttuu.

Jos ajattelemme, ettei tänne syntyvä lapsi tule tyhjästä, vaan koostuu muustakin kuin vanhempiensa ja esipolviensa geeniperimästä, voisimme esittää persoonan saavan yksilöllisimmät taipumuksensa joltakin sielulliselta olemukselta, jolla on oma historiansa.  Persoonaa voitaisiin silloin kutsua lähinnä "sielun lähettilääksi". Se ei muodostu koko sielullisesta olemuksesta, vaan on sellainen kooste, jolla on oma tärkeä tehtävänsä sielullisen olemuksen pitkän tähtäyksen funktion toteuttamisessa sen itsensä ja kollektiivisen elämän suhteen.

Mahdollisia hypoteeseja kuolemasta

Kristilliset käsityksen kuoleman takaisesta elämästä – viimeisen päivän odotuksineen - eivät liene kaikilta osin, saati kaikkia tyydyttäviä – eivätkä vastaa uskonnon alkuperäisiä näkemyksiä psyykkisen elämän välittömästä jatkumisesta.

Joidenkin varteenotettavien ajatusmallien mukaan ihmisen psyykkinen puoli joutuu tai pääsee kuoleman jälkeen ”automaattisen ohjausjärjestelmän” piiriin, missä siitä seuloutuvat sisäiseen, sielulliseen olemukseen kelvolliset ominaisuudet muiden jäädessä unohduksen tapaan taakse. 

Todellisempi ihminen eli sielullinen olemus kokemuskoosteineen ei kuole - ainakaan tämän ajallisen ilmennyskauden kuluessa. Ihmisen varsinainen henkinen lähtökohta pysynee aina ajan ulottumattomissa. Keho palaa luonnollisesti alkutekijöihinsä, eikä sellaisenaan milloinkaan rakennu uudelleen. 

Mieli heijastuu välittömästi jollakin tavoin entisen kaltaiseen, mutta unenomaiseen kehoon, millaiseen se elämän aikana ehdollistunut, ja toimii tässä kehosta irtautuneessa olemuksessa, jollaisesta olotilasta monet kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet ovat kertoneet.

Mieli ei välittömästi muutu joksikin muuksi, mutta alkaa hiljalleen purkaa sellaisia piirteitä, joilla on merkitystä ainoastaan maanpäällisessä elämässä, ja joilla ei ole mitään käyttöä tilassa, jonka ”aines” mukautuu ajatukseen ja tunteisiin (koska on niistä koostunut).

Siirtymätiloja seurannee kuitenkin normaalisti paratiisinomainen, mentaalinen tila, joka koostuu kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mitä kukin ihminen elämänsä nojalla kykenee parhaimmillaan itselleen toivomaan. Tila ei kuitenkaan ole päättymätön ja lopullinen, vaan sallii elämän ylentymisen jatkumisen siten, että sielullinen olemus koostaa ja lähettää itsestään fyysisen elämän piiriin jossakin vaiheessa täysin uuden persoonallisuuden aihion hakemaan sellaista objektiivista kokemusainesta, jota sen puhtaasti arkkityyppinen olemus vielä tarvitsee.

Kristillinen elämänkuva

Kristillinen kokonaiskuva elämästä on polarisoitunut persoonalliseen ihmiskuvaan ja persoonalliseen jumalakuvaan. Napojen keskelle on asetettu persoonallinen välittäjä, joka on sekä täydellinen ihminen että täydellinen jumala.

Kuva muistuttaa näkemystä, että olisi olemassa ainoastaan kirkas valo ja täydellinen pimeys – ja yksi ainoa ovi niiden välissä!

Historiallisen, välittävän tekijän rooliin uskomisesta on tehty kategorinen imperatiivi ihmisen pelastumiseen kuoleman otteesta.

Näkemyksestä on kadonnut käsitys inhimillisen olennon omasta vastuusta ja moniulotteisuudesta, johon viittaukset lihallisesta puolesta, sielusta ja hengestä liittyvät.

Niin sanottu predestinaatio-oppi antaa universaaleista, jumalallisista asioista hyvin epäeettisen ja kestämättömän kuvan. Siinä ei oteta huomioon sitä, että jokainen sielu, uskonnosta riippumatta, on alkuperältään ja potentiaalisilta mahdollisuuksiltaan jumalallinen ja vapaa kasvamaan täydelliseksi elämän puuksi, josta ei mitään puutu. 

Laajennusta ja syvennystä kuvaan

Me tiedämme, että kehossa on lukemattomia toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevia järjestelmiä. Tajunnan puolella voidaan myös eritellä toisistaan mm. aistimukset, vaistot, tunteet, ajatukset ja kokonaisuuksien hahmotuskyky.

Analogisesti (niin ylhäällä kuin alhaalla) me voisimme päätellä, että myös sielullisessa ja henkisessä puolessamme löytyy erilaisia olemuksia, jotka ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Aistimukset voivat herättää meissä tunteita ja ajatuksia, mieleen juolahtavat ajatukset nostavat esiin tunteita, ajatusten yhdistely saattaa johtaa oivalluksiin, oivallukset voivat kummuta kuin tyhjästä, olemuksesta, johon meidän tajuntamme ei jokapäiväisin tietoisin ponnistuksin yllä.

Tuntemammekin ihminen on siten vuorovaikutuskenttä. Mitä syytä meillä on jättää huomiotta mahdollisuus, että myös sielullinen ja henkinen olemus voivat tulla tietoisen toiminnan kentiksi, mikäli ihminen kykenee irtautumaan siitä kentästä, johon hänen mielensä on ehdollistunut.

Mikään ei liioin kumoa ajatusta, että kollektiivisen tietoisuuden vertikaalisilla kentillä suvereenisti liikkuvat ”mestarit ja vapahtajat” voivat ”armollisesti avata” niitä patoja, joita meidän tavallisten ihmisten ehdollistumat ovat omiin kenttiimme synnyttäneet.

Paavali esitti, että henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin. Ja ihmisen perustana täytynee olla henkinen, arkkityyppinen olemus, koska ilman syytä ei synny mitään – ei edes sitä pyhää alkujysäystä (Usein tosin virheellisesti puhutaan henkensä menettämisestä, vaikka pitäisi puhua kehon tuhoutumisesta).

Tutkimusvälineeksi käy ihmisen kokonaisolemus: tietoinen liikkuminen sillä kentällä, joka ulottuu karkeimmasta kehon aineksesta korkeimpaan hengen periaatteeseen.