Jos tutustuu Suomen historiaan, ei tarvitse olla feministi havaitakseen sen, että usein juuri naiset ovat täällä joutuneet pitämään yllä elämän liekkiä.

Viime sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien saattaisi olla syytä katsoa taakseen oivaltaakseen, että heidän elinolosuhteensa ovat hyvin poikkeukselliset verrattuina edeltäneisiin aikoihin.

Asian johdosta ei tietenkään tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan edes hieman kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka ovat voittaneet eteen tulleet koettelemukset ja luoneet perustan nykyiselle elämänmuodolle.

Erään tutkimuksen mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Kaupunkien kaduilla kulkevien ja busseissa matkustavien ihmisten tavanomaiset ilmeet eivät aina tue päätelmää.

Onnellisuuden mittaamisessa on ongelmansa. Siinä voidaan ottaa huomioon yleisiä taloudellisia puitteita, palveluksia, koulutusta ja muita ulkoisia tekijöitä, jotka eivät sellaisinaan kerro ihmisten omakohtaisesta tyytyväisyyden tuntemuksesta.

Ulkonaisten tekijöiden valossa suomalaisten olisi ”pakko olla onnellisia”, mutta täysin tyytyväisiä on varsin vaikea heidän paristaan löytää. Jonkin asteinen tyytymättömyys kuuluu ”luontaisena ominaisuutena” ihmisyyteen sen vuoksi, että hän ei pysyisi paikallaan, vaan pyrkisi ainakin jossakin suhteessa eteenpäin. Raamatun vertaukset ”laiskasti käytetyistä leivisköistä”, ”mauttomaksi käyneestä suolasta” tai ”suolapatsaaksi jähmettymisestä” kuvannevat sitä, että liiaksi kaavoittunut elämä ei edistä ihmisten sisäistä kasvua.

***

Tyytyväisyys on tietenkin hyvin suhteellinen asia. Kaikkein vaikeimpina aikoina ihmiset lienevät olleet tyytyväisiä siihen, että ovat jollakin keinoin pysyneet hengissä. Sodat, kulkutaudit, katovuodet ja niiden yhdistelmät eivät ole Suomen historiassa kovin kaukana.

***

Sotien osalta muistomerkkejä on pystytetty erityisesti miesten uhrauksille – unohtaen suurelta osin ne vaikeudet, joita naiset ovat saaneet kestää sotien aikoina ja pitkään niiden jälkeen. Viimeisimpiin sotaponnistuksiin osallistuneita lottia on pitkän ”hiljaisen kauden jälkeen” muistettu ja arvostettu. Kaikki muutkin naiset – usein myös lapset – joutuivat ponnistelemaan voimansa äärimmilleen taatakseen sen, että ”kotirintama kestää.” Naisten huolena eivät olleet pelkästään rintamalla taistelevien miesten huolto, vaan myös kotona pelon varjossa kasvavat lapset.

lahdossaheinatoihin.jpg

Kuvassa kotirintaman naiset menossa heinänkorjuuseen

Peltotöiden lisäksi myös raskaat metsätyöt tulivat tutuiksi, kun sekä rintamalle että kotien lämmitykseen tarvittiin halkoja.

mottitalkoot1.jpg

Naisia mottitalkoissa

mottitalkoot3.jpg

Pyhäjärven kansakoulun oppilaat mottitakoissa v. 1943

***

Naiset joutuivat ehkäpä kaikkein ankarimpien kärsimysten alle jopa seitsemän vuoden ajaksi 1700-luvun alkupuolella – isonvihan aikaan. Suomi oli Suurvalta-Ruotsin alaisuudessa ja sai kannettavakseen Suuren Pohjan Sodan pahimmat kauheudet silloin, kun Venäjä miehitti melkein koko maan.

Sodan viimeisimmässä taistelussa Isonkyrön Napuella lähiseudun pitäjien miehistä koostuva nostoväki kaatui lähes viimeiseen mieheen. Esimerkiksi pieni Vähänkyrön pitäjä menetti hetkessä 70 % miesväestöstään.

Venäjän keisarin käskystä seutu oli tehtävä asuin kelvottomaksi. Käskyä toteutettiin surmaamalla miespuoliset ja raiskaamalla kaikki kiinni saadut naiset. Lisäksi erityisesti poikalapsia (n. 70 % viedyistä) kaapattiin orjiksi (kaikista Kyrönmaalta viedyistä vain n. 5 % palasi takaisin).

Naiset, lapset ja vanhukset pyrkivät mahdollisuuksien puitteissa pakenemaan soiden takaisille tervanpolttajien saunoille (joita ei riittänyt kaikille), joissa eläminen saattoi lopulta rajoittua marjojen, petun ja suovehkan juurien varaan. Sielläkin alituisena pelkona olivat kasakat, jotka etsivät koirien ja pakotettujen ilmiantajien avulla pakolaisia – uskoen näillä olevan ”aarteita” hallussaan. Piilopirteissä tavallisin ”aarre” lienee kuitenkin ollut elämä itsessään, jota yritettiin kaikin keinoin pitää yllä – jopa surmaten paikalle osuneita kasakoita.

laurinlakso%20takaa.jpg

Kuvassa Laurinlakson metsäsaunan pohja Isostakyröstä. Perimätiedon mukaan muuan synnyttävä emäntä ja piika olivat siellä paossa. Pahoissa tarkoituksissa tulleet kasakat löysivät paikan, jolloin piika turvautui koivuhalkoon surmaten kaikki neljä sekä heidän paikallisen oppaansa.

***

Miehityksen loputtua melkein kaikki pellot olivat hoitamattomia, useimmat rakennukset poltettuja (jotkut jopa omistajien kera) ja hevoset varastettuja.

Kerrotaan, että peltoja kynnettäessä tyttäret vetivät auraa äidin pitäessä kiinni aisoista. Taistelualueen pelloilta piti kaiken lisäksi siirtää pois ne yli kolmetuhatta vainajaa, jotka olivat jääneet hautaamatta ja tunnistamatta.

Jonkinlaisen käsityksen vaimojen äärimmäisestä tuskasta antaa erään isokyröläisen perheen kohtalo. Taistelussa (17.2.1714) talosta kaatui isäntä ja poika, taistelun jälkeen venäläiset veivät mukanaan vielä kaksi poikaa. Elämä kuitenkin jatkui, ja uusi isäntä tuli myöhemmin lähipitäjästä.