Ihmiset eivät usein halua tai uskalla ajatella itse hengellisiä asioita, vaan tyytyvät omaksumaan vuosisatojen aikana toisten kiteyttämiä ajatuksia sellaisinaan.

Me pidämme itseämme järkevinä olentoina, mutta uskontoon liittyvissä asioissa luovutamme turhankin herkästi järkemme ulkopuolisille ihmisille - kauan sitten kuolleille. Onko tällainen tarpeen ja terveellistä?

Vuosisatojen saatossa meitä on peloteltu ajattelemasta sellaista, jonka muut ovat meille jo täysin valmiiksi ajatelleet. Omaehtoinen pohdinta samastetaan pyrkimiseksi oman järjen kautta, itsevanhurskautukseksi, joka voi pahimmillaan johtaa turmioon - mitä se sitten tarkoittaakin.  

Jo toisella vuosisadalla kirkkoisä Tertullianus kehotti olemaan etsimättä ja kolkuttelematta, koska mitään ei enää ollut löydettävissä – sillä kaikki tosi oli jo kirkon hallussa ja yksin sen yksinoikeutena.

Kun ihminen antautuu toisten järkeilyjen johtamaksi, niin miten hän voi päätellä, että nämä toiset ovat myös olleet joka suhteessa häntä itseään viisaampia?

Hänelle saatetaan vastata, että kaikki tunnustuksia muotoilleet ovat olleet Pyhän Hengen johdatuksen alaisia. Mutta onko se totta, vai ovatko hekin vain käyttäneet omaa järkeään, mahdollisesti jopa lisätäkseen ja varmentaakseen omaa valtaansa?

Epäilijälle voidaan vakuuttaa, että raamatussa on joka sana totta, vaikka nykyisin hyvin tiedetään (ainakin pitäisi tietää), että esimerkiksi evankelistat olivat pelkästään apostoleita nimimerkkeinään käyttäviä kirjoittajia, jotka pari sukupolvea Jeesuksen jälkeen kirjasivat hajanaisia tiedonsirpaleita Jeesuksen elämästä ja opetuksista ja mukailivat niitä sitten palvelemaan oman ajankohtansa käsityksiä ja tarkoitusperiä.

Hedelmistään puu tunnetaan. Meidän on syytä myöntää, että useista kristillisen liikkeen hedelmistä jää aivan liiaksi veren ja veristen riitojen maku suuhun. Nykyinenkin roomalaiskatolinen kirkko on hajoamassa sisäisiin, moraalisiin heikkouksiin, protestanttiset suuntaukset hajoavat ulkoisiin, yhä runsaslukuisempiin nurkkakuntiin.

On totta, että ihmisen äly on hänen myöhäisin lahjansa ja nykyisessä kehitysvaiheessa useimmiten myös hänen kirouksensa. Mutta on selvää, ettei tämä kyky ainakaan ilman harjoitusta voi koskaan muuttua ymmärrykseksi, joka lienee kehityksen seuraava välitavoite ennen todellisen viisauden ilmentymistä.

Järjen valon pitäisi kirkastua ymmärryksen valoksi, että todellinen, ylhäältä tuleva hengen valo tulisi ilmaantuessaan oikein tulkituksi ja sovelletuksi. Liian inhimilliset tunteet ja ehdolliset ajatukset vääristävät ja värittävät kaiken henkisen, mikäli ne eivät ole läpikäyneet puhdistavia vaiheita tai tulleet muuten itsessään ja itsekkäästä itsestään tyhjiksi.

Pelkkä älyllisyys on vielä ”riivaajien viisautta”. Jaakob (Vanhurskas) luonnehti sitä sellaiseksi, joka ei tule ”ylhäältä”, välittömästä ja välityksettömästä henkisestä tietoisuudesta, josta vasta kaikki todella hyvä on lähtöisin.

Täydellinen rehellisyys on kaiken henkisyyden lähtökohta. Meidän kristityiden pitäisi aluksi katsoa, mitä meillä on, ja mitä meiltä puuttuu – ja lähteä sitten avoimin mielin etsimään sitä, joka voi tehdä meidät eheämmiksi.

Mikäli aiomme löytää kultahippuja, pitää meidän ensin seuloa karkein kiviaines pois, ja erotella sitten huolellisesti veden avulla arvoton aines arvokkaasta.

Näin me voimme menetellä hengellistenkin sanomien suhteen. Raamatussa, kuten kaikissa ihmisten käsien ja mielen kautta kulkeneessa, on mukana hyvin karkeatakin ainesta, jonka erottaminen onnistuu ihmisen järjellä.

Alussa me saatamme heittää pois jotakin arvokastakin, jos ja kun innostumme liikaa omasta älyllisyydestämme. Mutta harjoitus tekee mestarin - tai ainakin opetuslapsen. Me voimme aina ottaa kaivosjätteenä pois heittämämme aineksen uudelleen seulottavaksi, mikäli katsomme kehittäneemme itseemme jossakin suhteessa paremman seulaverkon (ymmärryksen ja erottelukyvyn).

Järjen suhteen täytyy kuitenkin aina asettaa huomattavia varauksia, koska tavallinen järki toimii yhä ajattelun luomien ehdollistumien puitteissa. Jossakin vaiheessa lienee tarkoituksena kaikkien mentaalisten rajoitusten ylittäminen, jolloin vasta todellinen, muuttumaton viisaus voisi toimia tietoisuuden yhdentyneenä ja erehtymättömänä toimintakeskuksena.