aitaus2.jpg

Uskonnollisuus käsitetään usein yhteisölliseksi (joukon) asiaksi, koska sen yleisin ilmentymä nähdään kirkon tai siitä eronneiden ryhmittymien muodossa.

Uskonnollisuutta on kuitenkin ollut jo kauan ennen kollektiivisten uskomusjärjestelmien ja -yhteisöiden syntyä. Se on ilmentynyt mm. ”tietäjinä” pidettyjen yksilöiden kautta, jollaisiin tosin voitaisiin luokitella myös uskontojen perustajiksi määritellyt persoonat.

Yhteisöllisyys muodostaa yhden luonnollisen perustan (hioma-alustan) ihmisyyden kehittymiselle. Sen puitteissa miellyttäviksi koettujen asioiden arvostus pyrkii ainakin pitkällä tähtäyksellä nousemaan epämiellyttäviä suuremmaksi (mentaalinen evoluutio).

Kasvaneiden yhteisöiden elämää on harmonisoitu säännöillä ja tavoilla, joiden tueksi on usein haettu ”henkisiä ulottuvaisuuksia”, vaikka kyseessä olisi ollut puhtaasti inhimillistä vallankäyttöä koskevat asiat – kuten kuninkaiden ”jumalalliset valtuudet”.

Isoissa yhteisöissä inhimillisen toiminnan jonkinasteinen sääntely on tietenkin välttämätöntä. Ongelmia syntyy lähinnä silloin, jos säätely menee liian pitkälle, koska sellainen kaventaa liiaksi ihmisten mentaalisen toiminnan puitteita.

Vallanpitäjät ovat usein kokeneet haitaksi ihmisten ajattelun vapautumisen ja laajentumisen – erityisesti silloin, jos se muodostuu kriittiseksi. Totalitaarisissa yhteiskuntajärjestelmissä poikkeavat ajatusmuodot on pyritty (ja pyritään yhä) tukahduttamaan jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen.

***

Henkisissäkin asioissa voidaan tietenkin käsitteiden kautta antaa joitakin suuntaviivoja ja ohjeita siitä, miten ja mistä elämän syvimpiä asioita on syytä etsiä. Uuden testamentin kehotukset ”etsimiseen ja kolkuttamiseen” on usein tulkittu siten, että tavoitetta tulee hakea ainoastaan elävien tai kuolleiden persoonallisuuksien kautta tai toisten ihmisten rajaamista puitteista. Näiden ulkopuolelle menevää etsintää on pidetty harhautumisena – ellei suorastaan kadotukseen johtavana polkuna.

***

Paavalin aikoina ja vielä paljon myöhemminkin ”kristityn vapaus” koettiin huomattavasti laajempana kuin millaiseksi se muotoutui muutaman sadan vuoden aikana muotoutuneiden uskontunnustusten myötä. Parin ensimmäisen vuosisadan tulkinnallinen monimuotoisuus hävitettiin varsin nopeasti, kun kirkko järjestyi tiukan lineaariseksi organisaatioksi ja laati – tosin ankarien riitojen ja keisarin reunaehtojen myötä – sanalliset säännöt siitä, miten jokaisen tuli uskoa.

***

Ahtaiden tunnustusten synnyn myötä on lähes välittömästi (jopa samana päivänä) alkanut suvaitsemattomuus niistä poikkeavaa ajattelua vastaan. Hengellisten asioiden kohdalla on käynyt jopa niin, että puolustaminen on ollut aggressiivisempaa kuin maallisten valtajärjestelmien puitteissa, koska hengellisten sääntöjen noudattamisen valvontaa on perusteltu ”jumalallisena velvollisuutena”. Kristinuskon piirissä ohjeita on valitettavasti – Uuden testamentin sijaan – haettu aina viime vuosisatoihin saakka Vanhasta testamentista (erityisesti Mooseksen kirjoista).

***

Uusi testamentti korostaa monissa kohdin ihmisten omakohtaista valmiutta ja joustavuutta uusien virikkeiden ja tulkintojen suhteen. Jeesus tulkitsi (tai jopa kumosi) vanhoja sääntöjä ja ilmaisi lukuisten vertausten muodossa sen, ettei ihmisten pidä ehdollistua vanhoihin näkemyksiin, koska ne estävät heidän sisäistä avautumistaan (vanhan ja kovettuneen leilin tapaan) tai ovat merkkeinä ”leivisköiden hyödyttömästä käytöstä” tai ”siementen putoamisesta kelvottomaan maahan.”

***

Ahtaat käsitykselliset puitteet estävät yksilöiden luonnollista mentaalista kasvua ja kehitystä pyrkiessään ”kloonaamaan” kaikki samaan muottiin, joka kuvataan ”ainoaksi oikeaksi uskoksi ja pelastuksen perustaksi.” Näennäisessä muodossa tämä on onnistunut hyvin pitkään, koska poikkeamien vaientamiseen on ollut riittävät valtaoikeudet.

Kirkonkiroukset, maasta karkotukset, venytyspenkit ja polttoroviot ovat taakse jäänyttä käytäntöä, mutta muutokset eivät ole kuitenkaan synnyttäneet sellaista ”kristityn vapautta”, joka pitäisi ihmiset mielellään ja halukkaasti hengellisten yhteisöiden ja toimintojen piirissä.

***

Vaikka kirkko Suomessakin vakuuttaa, että sen ”kynnys on matala, katto korkealla ja seinät kaukana toisistaan”, tulevat rajat kuitenkin vastaan hyvin nopeasti, mikäli joku kyseenalaistaa julkisesti joitakin uskontunnustuksen osioita (joita kirkon itsensä olisi pitänyt kyseenalaistaa jo satoja vuosia sitten).

***

Evankeliumi on tarkoitettu ihmisen sisäisen vapautumisen välineeksi, ilosanomaksi siitä, että ihminen voi tietoisuutensa osalta kohota tilaan, jossa ajallinen katoavaisuus menettää otteensa.

Jeesus julisti sisäistä vapautumista, jonka juutalaiset johtajat tulkitsivat ulkonaisesti niin, että se olisi muka voinut koitua uhkaksi hataralle rauhalle valtaa pitävien roomalaisten suhteen.

***

Paavali julisti kristityn sisäistä vapautta uskonnon ulkonaisiin määräyksiin (Mooseksen lakeihin) nähden ainakin siinä määrin, missä elämän sisäinen todellisuus (täydellinen laki) oli heissä avautunut.

***

Evankeliumien ja Vanhan testamentin sekoituksesta ja tulkinnoista syntyneet kirkolliset tunnustukset ovat muodostuneet vapauttavuuden sijaan ahdistaviksi ja kaventaviksi, koska ne on suurelta osin luotu vahvistamaan kirkon otetta ihmisten ajattelun ohjailussa. Kirkko on vain harvoin pyrkinyt kannustamaan todella henkilökohtaiseen sisäiseen etsintään, saati etsinnän tulosten esiin tuomiseen, vaan on pitäytynyt entisten auktoriteettien (etenkin Paavalin) esitysten tulkintoihin.

***

Jotkut harvat yksilöt ovat mitä ilmeisimmin päässeet kosketuksiin sen ”pohjattoman lähteen” kanssa, josta uskonnon perustajan (ja kaanoniin kelpuutettujen kirjoittajien) kerrotaan saaneen kaiken tietonsa ja voimansa. Heidät on usein luokiteltu vääräoppisiksi, mikäli heidän näkemyksensä ovat vähäisessäkin määrin poikenneet ”kauan sitten yhdessä sovituista totuuksista”.

***

On kuitenkin varsin hyvin perusteltua väittää, että rajaton henki vaatii avautuakseen täydellistä vapautumista kaikista elämän luomista suhteellisista ehdollistumista. Tätä kutsutaan usein antaumukseksi, joka todellisimmillaan tarkoittaa kaiken ajattelu ja tunteilun jättämistä taakse niin, ettei erillinen minäisyys estä yhdentymistä siihen, jossa ei ole mitään erillisyyttä.

***

Kristillisissä piireissä on ”hengellisiksi harjoituksiksi” esitetty mm. mielen keskittämistä olennaisiin asioihin (konsentraatiota), asioiden syvällistä pohdintaa (meditaatiota) ja lopulta sulautumista itse asiaan tai jopa kaikkien asioiden äärimmäiseen perustaan (kontemplaatiota).

Maallikoille on kuitenkin suositeltu lähinnä rukouksia, ripittäytymistä ja katumusharjoituksia – ja tietenkin kirkollisten velvoitteiden suorittamista.

***

Jollakin tavoin sekä seurakuntalaisten että papiston ”leilien koot ja kovuusasteet” ovat ennalta ja ulkoa määritellyt niin, ettei niihin ole mahdollista kaataa ”uutta viintä” tai edes sellaista ”vanhaa”, jota ei ole suodatettu kirkollisen prosessin läpi.

***

Valistusaatteiden ja Ranskan vallankumouksen jälkeen kristillinen kirkko on suurelta osin menettänyt tiukimman otteensa ihmisten näkemysten ohjauksessa. Materialismi on anastanut sen sijan luonnontieteiden ja aineellisen hyvinvoinnin edistymisen myötä. Materialismi tosin pukee mielellään ylleen sivistyksen valekaavun.

***

Kristillisen kirkon käyttäytymisessä on koko ajan ollut omituista se, että se ei ole kiinnittänyt paljonkaan huomiota niihin, jotka eivät ole välittäneet henkisistä asioista ”tuon taivaallista” (tai ”tämän maallista”) – kun taas henkisyyteen todella vakavasti suhtautuneet ovat saaneet kokea mitä ankarinta vastustusta.

Nykyisin tilanne on periaatteellisessa mielessä samantapainen. Materialistien suunnaton joukko saa tehdä mitä tahtoo, mutta omassa piirissä ei suvaita sellaisiakaan irtiottoja, joista parhaimmat voisivat johtaa sisällön uudistumiseen ”kuolleen kirjaimen vankeudesta elävän veden ja leivän ääreen.”