nikk.jpg

Teologia.fi (yliopistoteologisessa) palvelussa Taina Kalliokoski kirjoitti 4.10.2017 tapahtumista Helsingissä satakunta vuotta sitten – aivan itsenäisyyden kynnyksellä.

***

Anarkistinen teosofi Jean Boldt ja tolstoilainen kirjailija Arvid Järnefelt yrittivät silloin omilla tavoillaan ja tahoillaan vaikuttaa kansakunnan kehityksen suuntauksiin.

***

Helsingin yliopistossa hyväksytty gradu kuvaa tapahtumia ansiokkaasti. Sen tekijä, maisteri Hanna Fagerrudd toteaa, ettei asiaan ollut aikaisemmin paneuduttu kovinkaan syvällisesti ja että Suomen kirkko on vaiennut sadan vuoden ajan erityisesti Arvid Järnefeltin toimista.

***

Kirjailija Arvid Järnefelt syntyi v. 1861 August Järnefeltin viisilapsisen perheen toisena poikana. Hän valmistui varatuomariksi, mutta kolmen viimeisen vuosikymmenensä ajan hän harjoitti lähinnä maanviljelystä.

Nuorena Arvid oli innokas fennomaani, mutta kiinnostui äitinsä kautta Leo Tolstoin ajatuksista ja hengellisistä asioista, joiden tulkinnassa hänet luokiteltiin aikoinaan (ja paljon myöhemminkin) jopa kristilliseksi anarkistiksi.

***

Järnefelt kirjoitti Helsingissä lokakuussa 1894 sisäisestä kokemuksestaan kolme vuotta aikaisemmin:

”Eräänä syysiltana vuonna 1891 täytti minun olemukseni suuri henkinen valo. Kutsun sitä heräämisekseni. Niin kuin herätessä yö unohtuu ja mieli kiinnittyy päivään, niin aloin minäkin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämäni valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttäni.  Heräämiseni jälkeen minussa kypsyi vakaumus, etten milloinkaan voinut ryhtyä ihmisten tuomariksi. Nyt tiedän, että minussa itsessänikin on itu ja mahdollisuus kaikkiin niihin rikoksiin, joihin ihmiset syyllistyvät.”

***

Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään Järnefelt oli opiskeluaikoinaan innokas fennomaani, mutta kiinnostui äitinsä kautta tolstoilaisuudesta ja päätyi ainakin monien ulkopuolisten mielestä lähes kristilliseen anarkismiin.

***

Järnefeltiä pidetään 1900-luvun alun merkittävimpänä aatehistorian kuvaajana. Hän kuvasi erityisesti aateliston elämää, joka oli hänelle kuvernöörin ja senaattorin poikana läheistä.

***

Venäjällä maaliskuussa 1917 alkaneet levottomuudet levisivät myös Suomen puolelle, jolloin Arvid Järnefelt päätti pasifistina tuoda esiin hengellisiä näkemyksiä siinä tarkoituksessa, että ristiriidat eivät täällä ryöstäytyisi väkivaltaisiksi.

Ongelmia syntyi etenkin siitä, että Arvid valitsi viestiensä ilmaisuun kolme helsinkiläistä kirkkoa, joiden papit eivät olleet ollenkaan valmiita luovuttamaan vapaata puheenvuoroa maallikolle (olisivatko tänäkään päivänä?).

***

Järnefelt oli herättänyt Helsingin Sanomien kirjoituksillaan jo aikaisemmin suurta huomiota, ja jotkut olivat pyytäneet häntä puhumaan kirkoissa. Hän pani ilmoituksen lehteen 5. toukokuuta 1917 aikovansa käydä katsomassa, voisiko Nikolain kirkossa seuraavana päivänä puhua. Väkivaltaiseen tunkeutumiseen hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä.

Kirkkoon oli kokoontunut suuri määrä uteliasta väkeä. Kun Järnefelt tuli jumalanpalveluksen jälkeen sisään ja aikoi yleisön pyynnöstä mennä puhumaan alttarin korokkeelta, nousi kirkkoherra saarnastuoliin ja aloitti uudelleen erittäin pitkän – tosin varsin vapaamielisen – puheen. Sen päätyttyä kirkkoherra kielsi ketään enää jatkamasta.

Arvid Järnefelt astui kiellosta huolimatta korokkeelle ja piti lyhyen puheensa, koska hän hyväksyi tässä tilanteessa passiivisen tottelemattomuuden, joka ei sisältänyt mitään väkivaltaisuutta.

 

Arvid Järnefeltin puhe Nikolain kirkossa 6. toukokuuta 1917.

 

Antakoon minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata menettelyäni rikoksena. Itse en sitä sellaiseksi tunnusta.

Olen tavallinen synnissä siinnyt ja syntiä tehnyt ihminen, mutta voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen ihminen, joka koettaa täyttää yhteisen Isämme tahdon? Voiko mikään olla liian pyhä hänen jalkojaan varten?

Täällä saarnattiin äsken vapaudesta, jonka ainakin sanotaan alkaneen näiden seinien ulkopuolella. Entiset vihamiehet ovat tehneet siellä liittoja keskenään, mutta valot ja varjot ovat vaihdelleet. Alaluokka aseistautuu ja yläluokka on kohta riisuttu aseista. En tiedä, millainen vapaus siitä syntyy.

Tiedän vain sen, että jos vapaus on syntymässä näiden seinien ulkopuolella, olisi sen pitänyt jo kauan sitten syntyä näiden seinien sisäpuolella.

Mitä tarkoittaa vapaus kirkossa? Sitäkö, että saamme syljeskellä sen permannolle? Sitäkö, että saamme täällä huutaa ja räyhätä? Sitäkö, että meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehuttaa punaisia lippuja?

Ei! Vapaus kirkossa merkitsee sitä, että jokaisella on vapaus puhua, mikäli hän katsoo puhuvansa yhteisen Isämme nimissä. Kansan parissa on paljon ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet elämässään korkeita veljeyden ihanteita, ja joilla olisi jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille.

Älkööt he tästä lähin puhuko vuokrahuoneistoissa, vaan lausukoot sanottavansa kansan rakentamissa kirkoissa. Kansa on muurannut nämä kirkot kivi kiveltä ja kohottanut seinät temppeleiksi, joita se pitää kaikkein pyhimpinään. Tämäkään kirkko ei ole yksityisomaisuutta eikä edes seurakunnan omaisuutta, vaan yhteistä, sillä kirkot kuuluvat kaikille eivätkä kenellekään.

Nykyaikana on tarve kuulla sellaisten ääntä, jotka puhuvat vapaana ja palkatta, pelkän sisäisen kutsumuksen pakottamina. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka on lähtöisin Jumalasta. Sellainen sana ei voi kuulua muuta kuin vapaan ja palkattoman suusta.

Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käyttöön, joilla on sanottavaa Jumalalta ihmisille: koska sellainen elävöittää myös kansan.

***

Millä vallalla puhun ja teen tällaista? Sillä vallalla, jonka Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.

Lähtekäämme nyt tästä kirkosta hiljaa. Ehkä on hyvä kerätä ovella pieni kolehti maksuksi kirkon lämmityksestä ja siivouksesta, joka on aiheutunut tästä puheesta.

Lisään vielä, että tämän kirkon nimen ei pitäisi olla Nikolain kirkko, vaan Vapauden kirkko!

***

Kyseisen ajan porvarillinen lehdistö ei lainkaan ymmärtänyt Järnefeltin tarkoituksia ja menettelyä, vaan epäili tämän jopa menettäneen järkensä. Työväenlehdet suhtautuivat häneen huomattavasti myönteisemmin, vaikka hänen esittämänsä rauhan sanoma ei löytänyt riittävästi vastakaikua kansan syvissä riveissä.

***

Kirjailija Eino Leino katsoi, että Järnefeltin esiintymiset kirkoissa olivat suuria kulttuurihistoriallisia tapahtumia. Säveltäjä Jean Sibelius antoi hänkin selvän tukensa langolleen todeten, että kirkot kuuluivat kaikille.

Arvid Järnefelt tuomittiin toimistaan lopulta vankeuteen, josta valtionhoitaja Mannerheim armahti hänet v. 1919.

***

Lukijat voivat arvella, miten nykyiset maalliset ja kirkolliset tahot suhtautuisivat Arvid Järnefeltin kaltaiseen persoonaan, joka pyrkii omat etunsa unohtaen toteuttamaan Vuorisaarnan kaikkia ihanteita, mutta joka ei kykene sovittamaan kaikkia näkemyksiään kristillisten tunnustusten sananmukaisiin tulkintoihin.