Johannes 2:15 kirjoittaa maailman rakastamisesta:

15. Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. 16. Sillä mitä kaikkea maailmassa on­kin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. 17. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.

Sitaatin viimeisestä lauseesta voimme saada jonkinlaista opastusta niiden edellytys­ten luonteesta, joihin kaikki viittaukset maailman ja läheisten asioiden kieltämisestä itseltä ja itsestä todella liittyvät.

Jumalan tahdon tekeminen liittyy mitä ilmeisimmin erottelemattomaan asennoitumiseen kaikkea kohtaan. Se avannee osaltaan myös varsin karkeasti havainnollistavaa rakkaiden ihmisten ja asioiden  vihaamisen  todellista merkitystä.

Jumalan tahdon tekeminen - luonnollisena käyttäytymisenä - edellyttää tietenkin kyseisen tahdon väli­töntä tuntemista. Sellaista ei saavuteta opettelemalla ulkokohtaisesti joitakin inhimillis­tettyjä ajatusmuotoja, käskyjä ja uskonsääntöjä.

Kaikki sanallinen on pelkkää symbolista il­mausta, joka perustuu inhimilliseen kokemukseen - sellaisenaan se ei koskaan voi olla todel­lista Jumalan Sanaa, täydellistä, välityksetöntä tietoisuutta kaikesta.

Vasta Jumalan Sanan todeksi eläminen antaa edellytykset myös Jumalan tahdon tekemiseen, koska tällöin ei muuta tahtoa ole  enää olemassa. Kaikki muu tahtominen ja haluaminen on sitä, mikä sitoo ihmismielen erillisen kokemisen piiriin. Se on meidän itsekäs minämme - oma ja ainoa karitsamme, jonka me joudumme "uhraamaan" ja kadottaa ennen kuin voimme toivoa tulevamme kohotetuksi tavanomaisen, luonnollisen inhimillisyytemme yläpuolelle. Vasta siellä Jumalan Sana voidaan "kuulla" ja tulla varsinaisessa mielessä sen toteuttajiksi.

Uuden Testamentin vaikeiden lauseiden todellinen vaikeus on siinä, että ne koskettelevat koko inhimillisen elämänmuodon korkeinta tavoitetta - ylösnousemusta - tai pikemminkin sen edellytyksiä inhimillisen mielen alueella. Sanotaan, että tuollaisten edellytysten täyttäminen on ihmiselle mahdotonta, mutta Juma­lalle on kaikki mahdollista.

Matteus 19:25 kirjoittaa:

25. Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" 26. Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Ju­malalle on kaikki mahdollista." 

Tässä ei kuitenkaan suljeta pois ihmisen vastuuta edellytysten luomisessa. Ainoastaan lo­pullista "syntymistä ylhäältä" ei voida katsoa inhimillisen tahdonponnistuksen tulokseksi. Mutta ylösnousemuksen edellytyksenä lienee se, ettei ihmisen mielen alueella enää ole mitään sel­laista, joka sitoo hänet tähän tuntemaamme maailmaan ja ulkonaiseen elämänmuotoon.

Periaatteessa myös hyviksi katsomamme elämänilmiöt (niihin ehdollistuminen) voivat koitua esteiksi, mikäli inhimillisen hyvän nauttiminen ei sammuta elämisen janoa lopullisesti, vaan se ilmenee haluissa yhä uusiin kokemisen muotoihin, kaikkinaiseen "rikkauteen". Niistä irrottau­tuminen muodostuu lopulta yksilölliseksi "via dolorosaksi" - jonka vain ani harvat edelläkävijät ovat todellisuudessa  kulkeneet täysin loppuun saakka.

Tuomaan evankeliumi 23 kirjoittaa:

"Minä valitsen teidät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestätuhannesta. ja valitut tulevat seisomaan yhtenä ainoana."

Lause antaa hyvin ankarat valintakriteerit todel­liseen ykseyteen, pyhäin yhteyteen pääsemiselle. Se voitaneen tulkita niin, että kokelaiksi valitaan perusjoukosta suunnilleen yksi henkilö tuhannesta. Näistä valituista kaksi kymmenestätuhannesta täyttäisi jossakin vaiheessa edellytykset, jotka tekevät mah­dolliseksi irrottautumisen erillistyneestä, inhimillisestä tajunnasta.

 Tällä tavoin laskien keskimäärin ainoastaan yksi ihminen viidestä miljoonasta omaisi edellytyksiä tulla todella tietoiseksi  "Jumalassa"  -  siinäkin tapauksessa tietenkin "Jumalan Armosta".

Tuollainenkaan näkemys ei tietenkään merkitse sitä, etteikö  "joka päivä armo olisikaan uusi".  Sillä jokainen kokemus täällä ilon ja murheen aallokossa lienee kuitenkin pohjimmiltaan sitä armoa, joka vie meitä inhimillisiä ihmisiä - eli tuhlaajapoikia - lähemmäksi Isän kotia.

Psalmi 126:6 kuvaa sinne paluuta seuraavasti:

"He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyh­teensä tuovat."