Suomalaisessa sanavalikoimassa henkisyydellä käsitetään lähes kaikkea sellaista, joka ei liity pelkästään fyysisiin toimintoihin. Harrastukset ja ammatit musiikin, kirjallisuuden ja taiteiden piirissä luonnehditaan henkisiksi. Uskontoon liittyvät toiminnot erotetaan usein edellisistä käyttämällä niistä termiä hengellinen.

Periaatteessa voidaan tietenkin olettaa, että kaikki ajallinenkin on alun perin lähtöisin hengestä. Henkeä sinänsä ei voida määritellä, se lienee vain kaiken ehdollisen ehdoton lähtökohta ja ydin, jonka rinnalla kaikki erillisenä havaittava on katoavaa, ehdollista ja suhteellista.

Henkisiksi tai jopa hengellisiksi kutsutut inhimilliset toiminnot tapahtuvat pääosin psyyken alueella, ihmisten tunteiden, ajatusten, aistien ja ulkoisten toimien rajallisissa puitteissa. Ne ovat siten todelliselta luonteeltaan voittopuolisesti psyykkisiä, fyysisiä tai niiden sekoitusta.

Joitakin vuosikymmeniä sitten puhuttiin vielä sielutieteestä. Oikea termi tulisi kuitenkin olla psykologia tai mielitiede. Kirkon piirissä puhutaan yhä sielunhoidosta, jota ei tosiasiassa voitane suorittaa ulkopuolisen ihmisen toimesta: sielu lähinnä hoituu itsessään persoonan kaikkien ulkoisten ja sisäisten toimien, erityisesti mielen aktiviteettien synnyttämien sisäisten vaikutusten myötä.

Sielussa on sekä ajallinen että ajaton puoli, joista ensimmäinen on vuorovaikutuksessa ajallisen elämän ”hedelmien” kanssa, jälkimmäisen ollessa olemukseltaan lähempänä ajatonta henkistä ydinolemusta. Jälkimmäiseen sisältyy lisäksi ihmisyyden arkkityyppinen perikuva.

Pyhien kirjoitusten nojalla jumalallista voidaan luonnehtia siten, että siinä on elämä ikuisessa ja täydellisessä muodossaan itsessään, eli kaikki sisäisesti läsnä ja tiedostettavissa ilman erillisiä olemuksia ja ajallisen elämänkokemuksen luomia tilapäisiä ehdollistumia.

Mestari Eckhart väitti rohkeasti, että Jumala ei edes huomaa syntistä ihmistä. Hän tarkoitti todennäköisesti sitä, ettei ihmiseen alun perin kytkeytynyt henkinen ydin voi omana ehdollistumattomana olemuksenaan olla täydessä vuorovaikutuksessa sellaisen persoonallisen tajunnan kanssa, joka suuntautuu erillisenä egotajuntana pääosin erillisiin kohteisiin ja ilmiöihin.

Vasta sitten, kun tajunta alkaa irtaantua itse luomistaan ehdollistumista, siinä saattaa syntyä riittävä ”tyhjiö itsestään”, joka voi ”sisimmän myötävaikutuksella” vetää ylipersoonallista olemusta lähemmäksi, joskus jopa koettavaksi.

Henkinen olemus - ja siihen sisäisesti yhdistyneet - havaitsevat kaiken välittömästi itsessään, mistä käsitykset ”yhtenä olemisesta, pyhäin yhteydestä ja ykseydestä” juontuvat.