459px-Runeberg_och_Topelius.jpg

Otsikon lauseen kuulee vielä toisinaan – tosin harvoin. Johan Ludvig oli mainio puhuja, joka pystyi herättämään kuulijoissaan tunteita. Hän esitti myös mielellään ulkomuistista runojaan erityisesti naisyleisölle, joka oli runojen suhteen miehiä vastaanottavaisempaa.

Tämän päivän suomalaiset tuntevat Runebergin lähinnä kirjallisen tuotannon pohjalta – minimissään Maamme-laulun sanoittajana ja tortun nimikkeenä.

Pietarsaaressa merikapteenin poikana v. 1804 syntynyt Johan Ludvig oli yksi merkittävimmistä persoonista, joita voidaan kiittää suomalaisen kulttuurin herättämisestä eloon ”Ruotsin ja Venäjän vallan unesta”. Hän tosin – monen muun tapaan - suoritti herätystyönsä ruotsin kielellä. On selvää, että juuri Runeberg loi ihannekuvat Suomen kansan luonteesta ja sen moraalisesta identiteetistä.

Runeberg opiskeli Turun akatemiassa samaan aikaan Johan Nervanderin, J.V. Snellmanin ja Elias Lönnrothin kanssa. Valmistuttuaan hän toimi opettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä, joihin pitäjiin liittyvät hänen runonsa ”Saarijärven Paavo” ja ”Lähteellä”. Porvoo muodostui kuitenkin Runebergin kotikaupungiksi, jossa hän asui aina kuolemaansa saakka v. 1877.

Runoilija sai paljon vaikutteita klassisen antiikin kirjallisuudesta. Hän julkaisi 1830-luvulla lähinnä runokoosteita, kuten ”Hirvenhiihtäjät”, ”Dikter” ja ”Hanna”. Seuraavalla vuosikymmenellä hän laajensi epiikkaan, josta ensimmäisenä julkaistiin ”Kuningas Fjalar”.

***

Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi kuuluisimman runoelman, ”Vänrikki Stoolin tarinoiden”, ensimmäinen osa. Tarinoiden sävy on isänmaallinen, mutta samalla humoristinen, mikä yhdistelmä on vaikuttanut syvästi suomalaiseen kansallistunteeseen ja humanistisiin näkemyksiin. Runeberg nostaa teoksessaan esiin sekä upseereita että aivan tavallisia kansanmiehiä, jotka velvollisuutensa tuntien puolustivat isänmaataan (joka tosin kyseisenä aikana oli Ruotsin alusmaa).

Tarinoiden toisen osan julkaisemisen jälkeen alkoi teoksen suomentaminen. Runoelman avausrunon sanat tunnetaan parhaiten ”Maamme-lauluna”. Tästä runosta on vuosina 1848–1948 tehty ainakin kaksi-kolmekymmentä suomennosta. Käännöksistä tunnetuin lienee Paavo Cajanderin versio vuodelta 1889. Laulun ensimmäisen ja viimeisen säkeistön teksti (joita yleensä lauletaan) perustuu Julius Krohnin johtaman työryhmän varhaisempaan käännökseen. Myös ”Porilaisten marssi” kuuluu runokokoelmaan.

Ylioppilaskuorojen asenteissa kiteytyneet kielikiistat voimistuivat erityisesti Heikki Klemetin kaudella 1900-luvun alkupuoliskolla. Suomenkielisten päämääränä oli korvata saksalais-skandinaavinen ohjelmisto kokonaan suomalaisilla sävellyksillä.

Klemetti suhtautui ruotsinkieliseen perinteeseen, kuten Paciuksen Maamme-lauluun, jyrkän kielteisesti. Klemetin kanta oli, että kuoron tuli suunnata laulutervehdyksensä muille kansallisille merkkihenkilöille, jotka Runebergin juhlinta oli sivuuttanut, kuten Lönnrotille ja Kivelle. Turun yliopiston ylioppilaskunta ilmoitti maaliskuussa 1928 pyrkivänsä siihen, että yliopiston rehtori V. A. Koskenniemen runo Isänmaan kasvot” saisi paikan kansallislauluna.

Sisällissodan tulos vakiinnutti Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna - ei kuitenkaan ilman keskustelua. Aitosuomalainen-lehdessä kirjoitettiin v. 1925 voimakkaasti Runebergia ja Vänrikki Stoolin tarinoita vastaan. Runebergin sijasta haluttiin kunnioittaa ennemmin Lönnrotia ja Kalevalaa.

Johan Ludvig Runeberg on yksi niistä harvoista kuuluisuuksista, joka on saanut nimikkopäivän jo elinaikanaan täyttäessään 50 vuotta helmikuun viidentenä päivänä v. 1854. Kuoleman jälkeen kunnianosoituksia on kertynyt runsaasti niin porvoolaisen kotimuseon, patsaiden kuin kadunnimienkin muodossa. Hänen poikansa Walter Runeberg on veistänyt Helsingissä ja Porvoossa olevat muistopatsaat.

J.V. Snellman piti hautapuheen koko Suomen kansan puolesta runoilijan hautajaisissa Porvoossa toukokuussa 1877. Myös Zachris Topelius (kuvassa Runebergin seurassa) toimi tilaisuudessa puhujana.