Moni saattaa ajatella, että on ajan ja energian tuhlausta esittää asioita vertausten muodossa. Eikö olisi parasta vain sanoa asia suoraan ”niin kuin se on” – etenkin jos asiat ovat jo sinänsä vaikeita?

Tällöin unohdetaan, että kaikki sanallinen ja kuvallinen on jo itsessään symboliikkaa – ei asiaa sinänsä, vaan viittausta asiaa kohden. Ulkoinen sana synnyttää kuulijassaan tai lukijassaan yksilöllisen mielikuvan, joka värittyy asianomaisen aikaisemmista ehdollistumista.

***

Vertauksissa käytetään usein kuulijoiden hyvin tuntemia käsitteitä, jolloin niiden synnyttämissä mielikuvissa on edes jonkin verran yhtäläisyyksiä. Sanallisen ilmaisun tarkoituksena on lähinnä panna käyntiin ajatteluprosessi, jossa jokainen joutuu itse pohtimaan esillä olevaa teemaa.

Mikäli asia yritettäisiin selvittää täysin avoimesti (mikä tosin lienee mahdottomuus), omaksuisivat monet sen ilman omakohtaista mentaalista ponnistelua, jolloin asiasta muodostuisi mieleen niin sanottua kuollutta kirjainta. Silloin ”sana ei tulisi lihaksi” eli muuttuisi eläväksi ymmärrykseksi, vaan jäisi pelkäksi ulkopuolelta lainatuksi ajatusmuodoksi.

***

Kristityille tulevat allegorioista ensimmäisenä mieleen Jeesuksen käyttämät vertaukset, joita raamatusta löytyy luokittelukriteereistä riippuen 33 – 60 kappaletta. Tuomaan evankeliumi koostuu lähes kokonaan vertauksista ja aforismeista (114 kpl).

Evankeliumeissa annetaan ymmärtää, että Jeesus antoi seuraajilleen myös suoraviivaisempaa opetusta, mutta ulkopuolisille kaikki annettiin vertausten muodossa. Useimmiten näyttää kuitenkin siltä, että opetuslapsetkin joutuivat tyytymään allegorioihin. Raamattu ei edes sisällä mitään todella suorasanaisia kuvauksia henkisistä todellisuuksista tai ihmisen sisäisestä olemuksesta.

Kaikki sanallinen on viittausta. Jonkinlainen tietoisuuden siirto tai projisointi olisi sitä suorempaa opetusta. Sellainen lienee periaatteessa mahdollista, mutta erittäin harvinaista, koska se edellyttänee, että vastaanottava tajunta on riittävän yhdentynyt eikä ole enää täynnä esteinä toimivia ehdollistumia.

***

Symbolista esitystapaa on kuitenkin käytetty yhtä kauan kuin sanallista ja kuvallista esitystä on harjoitettu. Esitystavan perusteeksi voidaan esittää mm. se, että jokapäiväisestä elämästä poimittuihin asioihin liitettynä vertauksen kohteena oleva asia painuu luontevasti muistiin. Muistamisen helpottamiseen on käytetty hyvin usein myös runomittaa (kuten Kalevalassa ja Psalmeissa).

***

Vertauskuvallinen esitys on hyvin tavallista hengellisissä asioissa silloin, kun viitataan konkreettisten asioiden taustalla piileviin, ajan ja tilan määritelmät ylittäviin asioihin. Kirkkoisä Origenes väitti, että raamattu sisältää paljon omituisia ja kyseenalaisia väittämiä juuri siitä syystä, että ihmiset eivät ottaisi niitä aivan sananmukaisesti, vaan alkaisivat omakohtaisesti pohtia, mistä niissä todella kerrotaan.

***

Periaatteessa ihmiset toimivat vertauskuvina toinen toisilleen: ihanteina, idoleina ja niiden vastakohtina, tai sitten vertaisryhminä, joihin on helppo samastaa itsensä. Myös oma peilikuva toimii usein vertauskuvana, johon voi rinnastaa omia odotuksiaan – usein hieman pettynein mielin.

**’

Keskiajan saarnoissa pyrittiin (ars praedicandi-ohjeen mukaan) avaamaan raamatun sisältämiä allegorioita ja selittämään niitä analogioita, joissa kuvataan jumalallisen ja inhimillisen, taivaallisen ja maallisen välisiä vastaavuuksia, samankaltaisuutta – ei samanlaisuutta.

***

Monet suoraan ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvät vertaukset avautuvat varsin helposti. Esimerkiksi taivasten valtakunnan luonne saattaa useimmiten jäädä hämäräksi, koska inhimillinen tajunta ei kykene irtautumaan ehdollistumiin nojaavasta ajattelusta hahmottamaan sellaista, joka ei ole sidoksissa aikaan ja tilaan.

Voisi olettaa, että on varsin helppoa ymmärtää, mitä kansan käyttämä vertaus: "Suu säkkiä myöden" tarkoittaa. Mutta helpottunut lainan ja avustusten saaminen näyttää pahasti hämäräneen tämänkin allegorian ymmärrystä.

Puhuminen hapatuksen kaltaisuudesta tai siemenen putoamisesta hyvään maahan kuvannevat lähinnä prosessia, missä inhimillinen ymmärrys laajenee ja syvenee siten, että se jossakin vaiheessa kykenee avautumaan suoran sisäisen kokemisen tilaan, jossa on ”elämä itsessään”.

Jotkut helpoiltakin vaikuttavat sanonnat saattavat kuvata paljon syvempiä periaatteita kuin yleensä ajatellaan. Esimerkiksi pienten lasten kaltaisuus tulkitaan usein lapsenomaisuudeksi, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, koska ilmaus tarkoittaa lähes yli-inhimillistä tilaa, jossa ei enää ilmene minkäänlaisia pyyteitä. Siinä tietoisuus toimii ilman ehdollistumia henkisen ”yhtä olemisen” tilassa.

Niin sanottu ”köyhyyden ihanne” ei sekään kuvaa varsinaista aineellista puutetta, vaan mielen tilaa, jossa ihminen ei enää kaipaa mitään, koska hänessä on oivaltanut kaiken ulkoisen katoavuuden ja löytämässä tai jo löytänyt (mikäli todella on autuas) ”pysyvän elämän itsessään”.