tolstoi.jpg

Lukemattomat viisaina pidetyt filosofit, teologit, kirjailijat ja tiedemiehet ovat asettaneet itselleen kysymyksen: mitä on elämä - ja yrittäneet epätoivoisesti hakea siihen tyydyttäviä vastauksia.

Eräs näistä oli venäläinen kirjailija, kreivi Leo Tolstoi, joka esitti Moskovan psykologiselle seuralle muun muassa seuraavia huomioita:

Tiede on ottanut tutkimuksen kohteeksi muutamia elämän ilmiöitä ja erehtynyt pitämään osaa kokonaisuutena ja ilmiöitä itse elämänä. Olennainen kysymys ei ole se, mistä elämä tulee, vaan se, miten elämää tulisi elää: vasta tämän ratkaiseminen voisi raottaa olemassaolon arvoituksia.

Ensi silmäyksellä esillä olevaan kysymykseen on varsin helppo vastata: ihmisenhän tulisi elää mahdollisimman hyvin! Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Ihminen voi kehityksensä alussa ajatella, että elämä on hänen kehossaan, mutta tarkemmin tutkien hän ei kuitenkaan kykene paikantamaan sitä erityisesti minnekään. Jos elämää aletaan etsiä ajan puitteista, joudutaan yhä enemmän harhapoluille ja päädytään pian umpikujaan.

Elämää on etsittävä itsestä, sen perusteella, miten sen voi itsessään tunnistaa.

Alkuvaiheessa saatamme tuntea elävämme, kun toivomme itsellemme kaikkea hyvää. Ulkopuolisella on merkitystä vain sikäli kuin se lisää omaa onneamme. Kaikkeus on meille pelkkä nautintojen lähde. Saatamme toki tiedostaa elävämme toisten elävien olentojen joukossa, jotka myös vaistomaisesti katsovat elämän omaksi omaisuudekseen ja elävät omia etuja tavoitellen, välittämättä mitään meidän erityisistä vaatimuksistamme.

Näyttää usein siltä kuin ihmisissä eläisi kaksi erilaista minuutta, jotka eivät kykene olemaan sovussa keskenään:

Toinen minuus sanoo: ”Elän niin kuin tahdon, kaikkeus on vain minun mukavuuttani varten.” Toinen vastaa: ”Kaikkeus ei ole sinua varten, vaan toteuttaa omia tarkoitusperiään välittämättä vähääkään siitä, oletko sinä onnellinen vai et.” Ensimmäinen minämme väittää: ”Haluan vain tyydyttää tarpeitani ja himojani, juuri siihen tarvitsen kaikkeutta.” Toinen vastaa: ”Eläimellisyys sinussa toimii omien tarpeiden ja himojen tyydyttämistä varten toisten kustannuksella ja vahingoksi. Siitä johtuu alituinen keskinäinen taistelu. Eläin sinussa tahtoo taistella, ja vaikka olisit voitollinen, joudut sinä kerran vastustajiesi musertamaksi.” Ensimmäinen vastustaa epätoivoisesti: ”Tahdon elää ikuisesti!” Toinen toteaa: ”Varmasti sinä olet kuoleva, ehkä piankin. Myös kaikki sinun rakkaasi kuolevat, sillä jokainen liike vie sinua lähemmäksi kuolemaa, jota inhoat ja pelkäät kaikkein eniten.”

Jossakin vaiheessa ihminen saattaa sitten käsittää, ettei persoonallista onnea, voittoa ja ansioita voida löytää, koska persoonallisuus sinänsä muodostaa ainoastaan elämän alkuasteen.

Valitettavasti me ihmiset olemme keskittyneet tutkimaan lähinnä sellaisia elämänilmiöitä, joista puuttuu elämän kaikkein tärkein tekijä ja ominaisuus, älykäs tietoisuus. Ihminen pyrkii useimmiten kokemaan elämää ”eläimellisen organisminsa” kautta ja saattamaan sen sitten järjen lain alaisuuteen. Mikäli hän on kadottanut uskonsa elämään ja vaihtanut se sellaiseen, jossa ei todellista elämää ole, tulee hänestä onneton ja hän näkee kuoleman (ikuiseen elämään suhteutettuna). Mikäli hän kokee elämän sellaisena kuin se todellisuudessa on hänen tietoisuudessaan, ei hän tunne kurjuutta eikä kuolemaa. Me tunnemme eläinten ja oman organismimme kuoleman, mutta emme tiedä mitään tietoisen mielen kuolemasta, emmekä voi sellaisesta mitään edes tietää, koska juuri tietoinen mieli on itse elämä, joka ei voi milloinkaan kuolla.

Ihmisen elämä on pyrkimystä autuuteen, ja se mitä hän tavoittelee, myös kerran annetaan hänelle. Se valo, joka valaisee ihmisen sielussa, on autuus ja elämä, eikä se koskaan muutu pimeydeksi.

***

Leo Tolstoi antaa elämän abstraktista merkityksestä kuvauksen, joka siirtää sen pelkän metafysiikan piiristä käytännön elämään. Schelling olisi saattanut puhua subjektin ja objektin samuuden saavuttamisesta ihmisen sisäisen minän puitteissa, Tolstoi hahmottelee saman unohtamatta tätä maallistakaan olemisen tasoa.

***

Hiljattain esitettiin tv-viidellä historiallinen draama ”Viimeinen asema”. Siinä kuvattiin (tosin varsin vapaasti) Tolstoin elämän viimeistä vuotta, ideologiaa ja suhdetta ympäristöönsä.

Oli helppo huomata, miten nopeasti sisäisen elämän tavoitteet tulkittiin seuraajien keskuudessa kaavamaiseksi ulkoiseksi elämäksi ja ajatteluksi. Vapauttaviksi tarkoitetut ideat muuttuivat jälkipolvien käsissä elämää rajoittaviksi kahleiksi.

Tässä suhteessa Tolstoin sanoman vastaanotto ei muodostanut mitään poikkeusta, vaan pikemminkin säännön, joka pätee lähes kaikkiin filosofioihin, aatteisiin ja uskontoihin:

nykyisen hindulaisuuden karkeimmat piirteet kastilaitoksineen peittävät täysin alkuperäisen sanoman, Buddhalainen elämänoppi on hyvin kaukana rukousmyllyjen pyörityksestä, Vuorisaarnan julistukset eivät tue muodollista uskonharjoitusta, inkvisition toimintaa, saati uskonsotia. Jälkipolvet käsittävät tietenkin esikuviensa sanoman oman ymmärryksensä puitteissa.

Tietämättömyys selittää siten osan vääristymistä, mutta suuri rooli jää myös tietoiselle vallanhalulle, jollaista näyttää ilmentyneen lähes kaikkien aatesuuntausten piirissä viimeistään silloin, kun suuntauksen tueksi on luotu organisaatio. Ei ole mikään ihme, että hindulainen Krishnamurti hajotti hänen varaansa suunnitellun kirkon sillä perusteella, että totuutta ei voida organisoida!

Jälkipolvilla on usein taipumus ”kirkastaa” esikuvansa sanomaa yksinkertaistamalla ja konkretisoimalla sitä jopa niin pitkälle, ettei alkuperäisestä universaalista ideasta jää juuri mitään jäljelle. Esimerkiksi monet raamatun karkean allegoriset lausumat on tulkittu kirjaimellisesti, jolloin on päädytty mm. käsien silpomiseen.

Jeesuksen oppi synnytti pylväspyhimyksiä ja muita askeetteja, jotka tulkitsivat elämänsä kadottamisen fyysisen kehon kiduttamiseksi – äärimmillään tuhoamiseksi (marttyyrikirkon aikaan).

***

Leo Tolstoin halu vetäytyä ylellisestä elämästä vaatimattomiin oloihin tulkitaan usein ”keski-iän kriisiksi”, vaikka hänen motiivinaan on saattanut olla pelkkä pyrkimys hiljaisuuteen ja mielen vapautumiseen häiritsevistä ulkoisista virikkeistä. Hän oli ollut kirjeenvaihdossa mm. Mahatma Gandhin kanssa. Intiassahan on perinteitä, joiden mukaan tavanomaiset velvollisuutensa täyttäneet miehet ovat vetäytyneet yksinäisyyteen etsimään elämän syvimpiä ulottuvuuksia. Euroopassa sellaista saatettaisiin pitää outona tai jopa itsekkäänä toimena.

***

Suomessakin Tolstoin ajatukset herättivät kiinnostusta mm. Järnefeltien perheen parissa.

Kirjailija Arvid Järnefelt kertoo: ”Ollessani kerran kotona, otin käteeni äitini kirjan, Tolstoita tietenkin, ja luin siitä, että meidän tulee palvella Jumalaa teoissa ja hengessä, ja että temppelit ovat tarpeettomia, koska todellinen temppeli on rakkauden siteillä kokoonpantu maailma. Luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa. Kun jatkoin eteenpäin, hajotti suuri henkinen valo kaikki muut ajatukseksi ja täytti koko sieluni. Tuo valo ei voi sieltä enää milloinkaan sammua, ja se on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.”

Järnefelt esittää edellä Tolstoin ja monen muun henkisen elämän esikuvan todellisen tavoitteen: että sanalliset viittaukset muuttuisivat ”lihaksi” ihmisen sisäisessä olemuksessa. Henkisen aatteen hyvyyttä ei pidä mitata kannattajakunnan määrällä, vaan sillä, kuinka suuren periaatteellisen liikkeen aate on saanut aikaan siihen tutustuneiden yksilöiden tajunnassa.