do8.jpg

Ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että henkistä tietä voidaan edetä ajautumalla sen joukon mukana, joka väittää omistavansa koko autuuttavan totuuden. Yhteisöä uskomuksineen voidaan jopa ajatella ”Troijan hevoseksi”, jonka sisällä kulkeudutaan automaattisesti ”ahtaan portin läpi.”

Kristillinen kirkko on historian kuluessa alkanut kutsua itseään pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi, Kristuksen morsiameksi, joka yhteys olennaisesti parantaa jäseniensä mahdollisuuksia osallistua yksilöinä ”taivaallisiin häihin.”

Riitainen ja jopa verinen kirkkohistoria ei anna tukea kirkon ykseydelle – saati pyhyydelle.

Kirkon ydinpersoonan, Nasaretin Jeesuksen, sanotaan kehottaneen ihmisiä seuraamaan jalanjälkiään elämällä todeksi hänen esittämiään ohjeita. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Jeesusta pidettiin lähinnä suurena esikuvana. Vainojen aikaan esikuvaa suositeltiin seurattavan hakeutumalla itse konkreettisesti kuolemaan (josta luvattiin palkaksi ikuinen autuus).

***

Niin sanotusta kristologiasta päästiin (ankarien vääntöjen jälkeen) jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen vasta 300-luvulla. Kristuksen sovitustyö ei ollut hyvin pitkään sen jälkeenkään niin keskeisessä asemassa kuin mihin se seuraavien vuosisatojen kuluessa on noussut tai nostettu.

Kristillinen käsitys sijaissovituksesta pohjautuu vanhoihin juutalaisiin synti- ja vikauhreihin, joissa viattomien eläinten surmaamisen katsottiin käyvän korvaukseksi ihmisten pahoista aikeista ja toimista. Kyse oli siten ”kaupankäynnistä Jumalan kanssa”, jollaisesta Jeesus myöhemmin varoitteli, koska ihmisellä ei ole Jumalalle mitään annettavaa.

***

Psykologian valossa uhrikäytäntö luettaisiin ihmisten irrationaalisiin puolustusmekanismeihin – ennen muuta ns. kypsymättömiin defensseihin: todellisuuden kieltämiseen, projektioon ja ulkoistamiseen, joissa omakohtainen vastuu siirretään itsensä ulkopuolelle.

Mikä on tällaisen menettelyn syy? Yhdellä sanalla – pelko!

Mikä sitten on kristillisen pelon perussyy? Sellaisen karrikoidun uhkakuvan luonti ihmisen tulevaisuudesta, joka sisältää ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuisen autuuden tai ikuisen kadotuksen.

***

Uusi testamentti itsessään asettaa hyvin korkeat vaatimukset todelliseen taivaaseen pääsylle todeten ainoastaan harvojen ja valittujen kykenevän sen saavuttamaan. Jeesus tarkoitti taivaalla tai todellisella Jumalan valtakunnalla täysin tietoista ja pysyvää tilaa, jossa on ”elämä – eli kaiken sisin, muuttumaton, ajasta riippumaton olemus itsessään.”

***

Ihmiset ovat pelästyneet yrittäessään soveltaa Vuorisaarnassa ja monissa muissa UT:n kohdissa ilmeneviä vaatimuksia omalle kohdalleen. Pelko on synnyttänyt tarpeen ulkopuoliselle väliintulolle, koska muuten näkemys tulevaisuudesta (helvetin tulessa) olisi ollut liian synkkä ajatellen etenkin seurakuntien jäsenmäärän kasvua.

***

Vanha testamentti tuo esiin Jumalan armoa lähes ”kaksin verroin (233 kertaan)” Uuteen verraten (125 kertaa). Uudessa testamentissa armo-sanaa viljellään etupäässä Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä. Evankelistoista ainoastaan Luukas (4 kertaa) ja Johannes (3 kertaa) käyttävät sitä – jälkimmäisen väittäessä koko käsitteen riippuvaksi ainoastaan Jeesuksen Kristuksen tulosta (armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta).

On täysin virheellistä väittää, että Vanha testamentti olisi Jumalan armosta kirjoittaessaan viitannut ainoastaan Jeesuksen toiminnan (tai pikemminkin kuoleman) kautta kaikkien (tosin vain uskovien) ihmisten puolesta ”maksettavaan” armoon.

***

Johanneksen (ja vain hänen) evankeliumi julistaa: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Johannes ei esitä, että Jumala olisi tietoisesti lähettänyt Poikansa surmauttaakseen hänet uhrina itselleen (niin kuin asia usein tulkitaan). Hellenistinen evankelista rakentaa omaa teologista symboliikkaansa, joka viittaa universaaliin hierarkkiseen järjestykseen ”armon laskeutumisessa.”

Siinä ihminen tarvitsee Jumalan Pojan, eli universaalin rakkauden, apua ja läsnäoloa voidakseen kohota tietoisuudessaan ”Pyhän hengen tilaan” – kaikesta ajallisesta ja katoavasta vapauttavaan ”sisäiseen, objektiiviseen ja pysyvään todellisuuteen, jossa on elämä itsessään.”

***

Luukkaan evankeliumissa Jeesus viittaa siihen, että niin sanottu paratiisi ei olekaan sama kuin taivas, vaan sinne voi jopa sisäisesti paheistaan irrottautuva ryöväri parhaimmillaan siirtyä välittömästi kuolemansa jälkeen (vielä tänä päivänä – tai ainakin sopeutumisvaiheiden kautta).

Johanneksen evankeliumi myös kertoo, että ”Isän kodissa on monta asuinsijaa” – ei siis ainoastaan kahta äärimmäistä, joita myöhemmät tulkinnat tarjoavat ”loppusijoituspaikoiksi.”

***

Korinttolaiskirjeessään Paavali puhuu (todennäköisesti omasta) tempaamisestaan ”kolmanteen taivaaseen”, mikä viittaa selkeästi siihen, että elämän näkymättömässä puolessa on lukuisia sisäisen olemisen tiloja, jotka eivät ole sidoksissa fyysiseen olomuotoon (jota useat tiedemiehet pitävät tietoisuuden synnyttäjänä ja ylläpitäjänä).

***

Vanhassa testamentissa (kuten monissa muissakin perinteissä – tosin eri nimikkein) luonnehditaan kuoleman jälkeisiä tiloja tuonelaksi 65 kertaan. Uusi testamentti mainitsee sanan ainoastaan 10 kertaa, evankelistoista Matteus ja Luukas kumpikin vain pariin kertaan.

Vanha testamentti ei tunne helvettiä lainkaan, Uudessa se mainitaan 12 kertaan, joista 7 löytyy Matteukselta (Markus 3, Luukas ja Jaakob 1).

***

Taivas sen sijaan on hyvin suosittu käsite sekä Vanhassa (425 kertaa) että Uudessa testamentissa (260 kertaa).

***

On erikoista, että helvetistä (juutalaisten Gehennasta) on näiltä pohjilta voinut muodostua niin suosittu sijoituspaikka kuin se historiassa näyttää olleen ja yhä on.

Tutkijoiden (ks. esim. professori Elaine Pagelsin kirja "The Origine of Satan") mukaan jo evankelistat rakensivat tietoista kontrastia alkavan kristillisen liikkeensä ja sen ulkopuolella olevien (alussa juutalaisten, myöhemmin roomalaisten) välille.

Helvetti (tolkuttomasti värittäen) oli erinomainen paikka kuvaamaan liikkeen laajenemisen kannalta uhkaksi koettujen hirvittävää tulevaisuutta. Myöhemmin se toimi erinomaisena pelotteena niille, jotka eivät halunneet sovittaa ajatteluaan ja toimiaan ”ainoan oikean uskon ja sitä edustavan laitoksen puitteisiin.”

***

Kuitenkin Johanneksen evankeliumin tulkinnan mukaan ”Isän käsky on iankaikkinen elämä” – ei ainoastaan ”ruohon kaltainen lyhyt kukoistus, joka loppuu ensimmäiseen tuulenpuuskaan.”

Mikäli kuitenkin ”siemenet ovat pudonneet hyvään maahan”, ja ”leiviskät tulleet asiallisesti käytetyiksi”, ja kun vielä ”aarteet on koottu oikeaan paikkaan”, niin lyhyeksikin jäävä elämä on osaltaan vienyt salatun sisäisen olemuksen kehitystä lähemmäksi todellista, kestävää tavoitetta – niin sanottua ylösnousemusta.

***

On varsin todennäköistä, että vain harvat todella astuvat niin sanotulle kaidalle tielle elämänsä aikana. Valtaosa ihmisistä elää toki yhteisön asettamien normien (lavean, mutta tiukasti aidatun tien) puitteissa pyrkien minimoimaan elämästään epämiellyttäviä tekijöitä ja lisäämään niin sanottua hyvinvointia.

”Ikuinen hyvinvointi” vaikuttaa useimmista turhan abstraktilta ja epäuskottavalta asialta, joten sillä ei kannata vaivata päätään sen enempää kuin osallistumalla mahdollisesti joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin.

Tiettyyn rajaan saakka tällainen ”maallinen”, rationaaliseksi katsottava suhtautuminen on täysin luonnollista ja hyvää, koska ihmisen lienee määrä oppia tärkeimmät asiat ulkoisten ilmiöiden lainalaisuuksista ennen kuin hän on kypsä ottamaan niihin etäisyyttä. Ulkoisten virikkeiden myötä ihmisyyden mentaalinen olemus (olennainen osa ”ihmisen poikaa”) voi kehittyä ”täyteen mittaansa.”

***

Ihmisen ”sisäinen tulevaisuus” ei liene kovinkaan paljon sidoksissa siihen, millaisia uskomuksia hän on pinnallisesti omaksunut. Sisäisissä ”maailmoissa” (niissä monissa asuinsijoissa) lienee oman laatuiset psyykkiset olosuhteet (sisäisen luonnon lait), jotka vetävät puoleensa itsensä kaltaisia tajunnallisia olemuksia – ruumiista irtautuneita persoonallisuuksia.

Periaatteessa ihmisen tajunta toimii fyysisen elämänkin aikana laatunsa mukaisissa subjektiivisissa puitteissa, mutta hänen päivätietoisuutensa ei sitä havaitse.

Unitilassa ihminen on hieman lähempänä kuoleman jälkeisiä tajunnallisia tiloja (joihin tosin kehon toiminnot ja päivätietoiset kokemukset heijastuvat).

***

Voitaisiin väittää, että etenkin kristinuskon ja islamin piirissä tapahtunut ihmisyyden tulevaisuuskuvan kaventuminen tai tietoinen supistaminen kahteen äärimmäiseen vaihtoehtoon on – käytännön valtapoliittisista eduista huolimatta – ollut eräänlainen ”rikos ihmisyyttä vastaan”.

Se on luonut lähinnä pelkoja, samoin suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ”joilla ei (väärin tulkitun) Paavalin mukaan toivoa ole.”

***

Parikymmentä vuotta sitten suomalainen pastori Antti Kylliäinen antoi kyytiä helvetille ja väitti, että kaikki ihmiset pääsevät taivaaseen. Kylliäinen itse ei uskonut edes sovitukseen, vaan katsoi Jeesuksen ansion olleen siinä, ettei ihmisillä olisi ilman häntä vieläkään tietoa Jumalan armosta.

Kuitenkin Vanha testamentti nostaa esiin Jumalan armoa enemmän kuin Uusi – eikä jälkimmäinen todellakaan päästä kaikkia taivaaseen, vaan edellyttää pyrkijöiltä (kolkuttajilta), että nämä ovat riisuneet sisäisestä olemuksestaan kaiken ”maasta peräisin olevan” (jonka jälkeen Kristus voidaan vasta pukea heidän ylleen).

Taivaan suhteen Kylliäinen saattaa kyllä olla täysin oikeassa, mikäli otetaan huomioon kristinuskoa paljon vanhemmat perinteet, joissa mainitaan useita erilaatuisia olotiloja, joihin kukin tajuinen olemus armollisesti ohjautuu todellisen laatunsa (ei sattuman) nojalla.

Esimerkiksi Patanjalin sutrat kuvaavat 14 luonnollista sisäistä tilaa, joista puolet on hyviä ja toinen puoli ”vähemmän hyviä” (eli enemmän maallisen elämän kaltaisia).

Niistä ainoastaan kaikkein äärimmäisiä ja harvinaisimpia tiloja voitaisiin kutsua taivaaksi ja helvetiksi, joista edellinen merkitsee tajunnan muuttumista ajattomaksi (ylösnousemusta) ja jälkimmäinen yksilöllisen tajuisuuden sammumista (ei kuitenkaan – Jumalan kiitos – ikuista kärsimystä helvetin tulessa).

***

Fyysisen olemuksen menettämisen jälkeisille tiloille on tietenkin hyvin vaikea löytää täysin vakuuttavia todisteita – huolimatta siitä, että niiden olemassa olosta on lähes kaikissa kulttuureissa puhuttu jo tuhansia vuosia.

Käsitys, että olisi ainoastaan kaksi mahdollisuutta, on hieman samantapainen kuin jos elämä koostuisi vain syntymästä ja kuolemasta ilman pitkää välivaihetta, jota kutsutaan elämäksi, mutta joka itsessään saattaa olla välivaihe johonkin kestävämpään – jopa ajattomaan – olotilaan.