Dia16.jpg

Tieteen mukaan kaikki tämän maapallon elämä polveutuu universaalista esivanhemmasta noin 3,5 miljardin vuoden takaa. Tiede kykenee jonkin verran selittämään aineellisten perustekijöiden syntyä, mutta ei sitä, mistä, miten ja miksi niihin kytkeytyi kollektiivisia tai erillisiä tajunnallisia tekijöitä.

Ajatus siitä, että jokin laji voisi polveutua toisesta lajista, ei ole uusi. Antiikin filosofeista tämän suuntaisia ajatuksia ovat esittäneet ainakin Anaksimandros (500-luvulla eKr.) ja Empedokles (400-luvulla eKr.). Edellinen oletti ihmisten edustavan mutaatioita joistain eläimistä, todennäköisesti vesieläimistä, jälkimmäisen mukaan huonojen ominaisuuksien korvautumista hyvillä, joka on lähellä Platonin ajatusta hyvyyden voiton väistämättömyydestä.

Länsimailla unohdetaan se, että antiikin tiedot elämän perimmäisistä asioista ovat suurimmaksi osaksi lainailtu idästä, jonka perinteissä on jo tuhansia vuosia esiintynyt näkemyksiä ilmennyksen kolminaisesta lähtökohdasta, lukemattomista ilmennys- ja lepokausista, sekä ilmenneistä Logoksista, maailmansielusta, kaiken erilaistuneen perustasta. Itämainen ajattelu on selittänyt ihmisyyden kehityksen kytkeytyvän tajunnallisen painopisteen ja rotujen sekä kulttuureiden vaihteluihin hyvin pitkissä aikaperiodeissa. Italialainen vapaa-ajattelija Giordano Bruno (poltettiin noin vuonna 1600) käytti hän ilmausta ”maailmansielu” kuvatessaan tekijää, joka oli luontona läsnä kaikessa ja samalla selittämättömällä tavalla kaiken yläpuolella.

Aristoteles (300-luvulla eKr.) yhdisti länsimaiseen kehitysnäkemykseen ”hengellisen ulottuvuuden” esittämällä (Platoniin nojaten), että kaikkien epätäydellisinä ilmenevien asioiden perustoina olivat muuttumattomat potentiaaliset mahdollisuudet ja ideat. Tämä ajattelutapa säilyi aina 1600-luvulle saakka, jolloin tieteellinen (materialistinen) ajattelu hylkäsi sen nojautumalla kaikkea koskeviin luonnonlakeihin.

Johanneksen evankeliumin alku on hyvin lähellä Platonin ja Aristoteleen näkemystä kuvatessaan Sanaa eli Logosta, joka oli alussa ilmenemätön ja muodosti kaiken ilmenevän ydinolemuksen ja mallin. Itsessään se jäi ”valkeutena” kaiken erillistyneen yläpuolelle, kun taas ykseydestä etääntynyt tajunta suuntautui ja samastui ulkoisiin ilmiöihin.

Kristillinen luomisnäkemys joutui täydelliselle törmäyskurssille tieteen kanssa varsinkin sen jälkeen, kun Charles Darwin julkaisi v. 1859 luonnonvalintaa esittelevän kirjansa ”Lajien synnystä.”  Teoria nojaa ajatukseen, että elävät organismit sopeutuvat ulkoisiin olosuhteisiin, jolloin syntyy muutoksia perimään. Mukautumisen lisäksi tapahtuu myös mutaatioita. Seuraavalla vuosisadalla Darwinin teoriaa on täydennelty mm. perinnöllisyystieteellä.

Nykyisin menetelmin voidaan biokemiallisten, morfologisten ja DNA-jaksojen nojalla päätellä ainakin jotakin lajien syntymisen ja niiden sisäisen eriytymisen historiasta. Sen mukaan nykyinen moninaisuus (biodiversiteetti) on muodostunut sekä lajien syntymien että sukupuuttojen kautta.

Maapallolla arvellaan olevan yli 10 miljoonaa eliölajia, joista vain joka kymmenes tunnetaan. Luonto näyttää olleen varsin tuhlailevainen, kun ainoastaan yksi prosentti maapallolla eläneistä lajeista on välttynyt sukupuutolta. Tämä lienee varsin pätevä todiste siitä, ettei eri lajeja - ainakaan niiden muodollisen puolen osalta - ole jo alusta alkaen luotu valmiiksi ja pysyviksi.

Toisaalta kristillinen, hyvin ylimalkainen luomiskertomus voidaan tulkita esim. Mestari Eckhartin tapaan niin, että ihmisyyden todellinen ihannemalli asettui vain hänen sielullisen olemuksensa perustaan, kun taas meidän ihmiseksi tunnistamamme olemus edustaa myöhempien alenevien erilaistumisprosessien epätäydellistä tulosta.