Sakramentteja kutsutaan kristillisissä yhteyksissä armon välineiksi. Nimitys luo kuvaa, että Jumalan armo riippuisi ainakin jossakin määrin näistä inhimillisistä välitystoimista. Kasteen pelastuksellinen tulkinta juontuu alkukirkon aikaisesta piispojen oikeudesta antaa anteeksi ihmisten syntejä.

Extra ecclesiam nulla salus (seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta), väitti piispa Cyprianus - ja ajatus siirtyi Augustinuksen kautta aina Augsburgin tunnustukseen saakka. Kirkko ei ole ollut kovin aktiivinen tämän itsekkään ja perin inhimillisen käsitystavan hävittämisessä, vaikka sakramentit ja niiden tulkinta ovat sinänsä olleet muutosten ja tulkintariitojen alaisia.

Kristillisten sakramenttien (katolisissa kirkoissa 7 kpl), etenkin kasteen ja ehtoollisen  (protestanttien sakramentit) ajatuksellisena pohjalta löytynee juutalainen käsitys ihmisten ja Jumalan välisestä, ehdollisesta liitosta.

Raamatussa mainitaan ympärileikkauksen liitto, jonka oikeutuksesta käytiin keskustelua kristillisen sanoman levitessä Rooman valtakunnan alueella. Ympärileikkaus sinänsä ei ole pelkästään juutalaisten perinteisiin kuuluva. Juutalaiset omaksuivat sen egyptiläisiltä. Saattaisi olla jopa niin, että se on jossakin vaiheessa asetettu korvaamaan (symbolisesti) paljon vanhempi ja barbaarisempi esikoispojan (kohdunavaajan) uhraaminen Jumalalle (ks. 2. Moos. 27:28).

Vasta kristillisen liikkeen alkuvaiheissa käyttöön otettu lapsikaste lienee tarkoitettu ympärileikkauksen korvikkeeksi. Kaikki suuntaukset eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä ymmärtämättömille lapsille suoritettua sakramenttia, koska sille oli vaikeata löytää päteviä raamatullisia perusteita.

Varhaisista kirkkoisistä mm. Tertullianus ei hyväksynyt lapsikastetta. Hän katsoi Jumalan vaativan ihmisiltä myös ansioita. Origenes piti lasten kastamista pelkkänä seurakunnissa syntyneenä tapana. Hän itse vaati kastettavalta myös oikeata näkemystä.

Kasteen merkitykselle voidaan hakea tukea Markuksen evankeliumin sanoista: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu (RK-38).” Sanajärjestyksestä päätellen uskon pitäisi edeltää kastetta, mikä lapsikasteen suhteen lienee mahdotonta. Uusimman käännöksen sanamuoto, ”ja saa kasteen”, saattaisi tosin (vahingossa?) viitata aivan muuhun kuin ihmisten suorittamaan seremoniaan. Se voisi tarkoittaa sisäistä tapahtumaa, hengestä tai ylhäältä syntymistä, josta Johanneksen evankeliumin 3. luku kertoo.

Lapsikasteen ei varmaan voida katsoa merkitsevän sitä, mitä Johannes Kastaja tarkoitti Jeesuksen tavalla kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Kirkon piirissä kaste on aina suoritettu Johanneksen tapaan vedellä. Johannes itse sanoi kastavansa ihmisiä parannukseen. Hän suoritti toimenpiteen vain niille aikuisille, jotka halusivat muutoksen elämäänsä. Hänenkään toiminnastaan ei siten löydy perusteita lapsikasteeseen.

Katolisen kirkon muotoutumisen ja vakiintumisen myötä myös sakramenttien lukumäärä kasvoi, ja tulkinnat saivat varsin erikoislaatuisia piirteitä. Keskiajalla selitettiin kirkon saaneen haltuunsa pyhimystensä ylimääräisten hyvien tekojen ansiot, joilla kirkko saattoi käydä kauppaa. Pahimmat ylilyönnit  tässä ns. anekaupassa johtuivat kirkollisen rakennustoiminnan (Roomassa) aggressiivisesta rahankeruusta (Tetzel), johon mm. Luther kiinnitti huomiotaan, tunnetuin seurauksin.

Luterilaiset ovat tosin antaneet jossakin hieman mustamaalatun kuvan Lutherin ajan katolisen kirkon tilasta. Nykyinen tutkimus löytää keskiajan katolisuudessa ostovirkojen ja ahnehtimisten ohella myös puhdasta hengellistä pyrkimystä, joka kestää ankarankin moraalisen tarkastelun.

Luther itse oli tulisieluinen ihminen, joka ei kaihtanut karkeitakaan tapoja näkemystensä esiintuomisessa. Hänen näkemyksensä kristityn vapaudesta oli ainakin alussa hyvin radikaali ja johti käytäntöön sovellettuna ikäviinkin seurauksiin.

Luther katsoi, että jokainen kristitty oli kykenevä itse tulkitsemaan raamattuaan ja suorittamaan kaikki papistolle aiemmin kuuluneet tehtävät. Kukaan ei ollut kirkollisen tai maallisen auktoriteetin alainen, vaan täysin vapaa kaikista velvoitteista. Tämä tulkinta antoi alkusysäyksen talonpoikien kapinaan, jonka kohdalla Luther muutti näkemyksiä niin, että antoi tukensa kapinan tukahduttamiselle. Siinä sai surmansa n. 30 tuhatta ihmistä.

Luther on saattanut alunperin tarkoittaa vapaudella lähinnä kristityn sisäistä tilaa, ajattelun ja omantunnon vapautta, mutta hänen tapansa tuoda tätä esiin on saattanut viitata liiaksi konkreettisuuteen. Hänen ilmaisutapansa karkeus saattoi olla osasyy siihen, että mm. Erasmuksen ja Thomas Moren kaltaiset humanistit kääntyivät häntä vastaan.

He katsoivat, että näin radikaalit käsitykset johtaisivat kirkon hajoamiseen, jolla ei välttämättä olisi ajan mittaan kovin suotuisia seurauksia. Silloin katoaisi myös yhteisöjen välinen ”yhteinen nimittäjä”, riittävän yhtäläinen käsitys uskonnollisista asioista. Samalla madaltui kynnys erilaisia käsityksiä omaavien leimaamiseen ”jumalattomiksi vihollisiksi”.

On helppo nähdä, että Lutherin radikaaleimmat näkemykset elävät enää vain joidenkin luterilaisten lahkojen tulkinnoissa. Periaatteellisessa mielessä suurin ero voitaneen luterilaisuuden ja roomalais-katolisen opin välillä nähdä uskon korostuksessa ihmisen pelastuksen yhteydessä.

Luther päätyi Augustinusta ja osittain Paavalia mukailevaan tulkintaan ihmisen pelastuksesta pelkästään uskon kautta Jumalan armosta. Useat hänen vastustajistaan katsoivat näkemyksen johtavan ihmisten omakohtaisen pyrkimyksen heikkenemiseen. Kilvoittelu hyveellisyydessä ja puhtaudessa korvattiin pelkällä uskomisella.

Nykyisin ovat näkemykset pyhityksestä saatu neuvoteltua hieman lähemmäksi toisiaan, ja kristillisten kirkkojen välisessä vuorovaikutuksessa on vihdoin nähtävissä hieman rakentavia piirteitä (tosin oranialaiset suorittavat yhä Irlannissa ruokottoman provosoivia voitonmarsseja).

Merkillinen piirre luterilaisen ajattelun myöhemmässä kehityksessä on siinä, että radikaaleista vapauden ajatuksista päädyttiin varsin pian Mooseksen lain korostamiseen. Tämä näkyi selvimmin ns. puhdasoppisuuden aikana. Asia on omituinen, sillä Luther itse suhtautui juutalaisiin ja juutalaisuuteen hyvin kielteisesti. Hänen mukaansa juutalaiset valehtelivat aina, ja heitä voitiin jopa hyvällä omallatunnolla kutsua ilmi eläviksi perkeleiksi (Luther: Juutalaisista ja heidän valheistaan, Von den Jüden und Ihren Lügen, 1543).

Sakramenttien suhteen Luther nojasi siihen, että ainoastaan raamatun tekstien avulla perusteltavat toimenpiteet (kaste ja ehtoollinen) olisivat oikeutettuja (Sola Scripta), kun taas katolisella puolella katsottiin oikeutetuksi myös kirkon historiallisesti omaksumat tavat.

Miten tulkitaan esim. Luukkaan 22. luvun 19. jakeen ns. ehtoollisen asetussanat: ”Tehkää se minun muistokseni”? Evankeliumin teksti sinänsä tulkitsee tämän lähinnä uudeksi liitoksi "Jeesuksen veressä", missä voidaan nähdä vanhan ”ympärileikkauksen (myös verisen) liiton” vaikutusta.

On tietenkin vaikeata päätellä onko Jeesus todella lausunut nämä juhlalliset sanat tässä tai missään muussakaan muodossa, vai ovatko ne lähtöisin pelkästään evankelistojen tulkinnoista.

Eräs kristillisyyttä tutkiva professori esitti TV:ssä, että Uusi Testamentti on joko dokumenttiaineistoa, jota jotkut tutkijat ovat ryhtyneet tulkitsemaan vertauskuvallisena tai sitten vertauskuvallinen esitys, jota jotkut ovat tulkinneet dokumenttina.

Hän itse - monien nykytutkijoiden tapaan - kallistui selkeästi jälkimmäiselle kannalle. Vertauskuvallinen tulkinta ei ole uutta - perustuivathan Jeesuksenkin opetukset suurelta osin vertauksiin. Kirkon alkuaikoina allegorista tulkintaa kannatti mm. kirkkoisä Origenes. Myös keskiaikaiset (skolastiset) saarnan rakentamisen ohjeet painottuivat aivan muuhun kuin pelkkään sananmukaisuuteen.

Jo aivan alkuvuosisatoina konkreettiselta kuulostava ehtoollisen tulkinta sai monet roomalaiset näkemään kristityt (tai osan kristillisistä suuntauksista) kannibaaleina (koska he sanoivat nauttivansa ihmislihaa ja -verta). Ehtoollisen yhteydessä käytettiin turhan lihallisia ilmauksia, jotka aiheuttivat vääriä käsityksiä ulkopuolisissa.

Sinänsä leivän ja viinin käyttö henkisen ravinnon jakamisen yhteydessä on paljon kristillisyyttä vanhempaa perua - kuten monet muutkin puhtaasti kristillisenä pitämämme asiat - risti mukaan lukien.

Kuvaannollista esitystapaa on käytetty lähes kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Todellisuudessa syvimpiä asioita ei voida edes kunnolla ilmaista sanallisin keinoin vaikka Uusi Testamentti antaa yhdessä kohdin tällaisenkin kuvan. Luukkaan 8. luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Teidän on annettu tuntea Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksissa,”..  Siinäkään ei tosin väitetä, että opetuslapsille olisi annettu salaisuudet sanallisina, vaan ehkä sitä, että heidän tietoisuutensa oli tavalla tai toisella johdettu sisäisesti kokemaan ne itsessään.

Silloin tällöin näkee vieläkin väitettävän, että varsin kyseenalaisen apostolisen seuraannon myötä kristillinen kirkko olisi saanut haltuunsa suorasanaisessa kirjallisessa muodossa ehdottoman totuuden kaikista asioista, ja että kaikki totuuden etsiskely näiden tekstien ja tunnustusten ulkopuolella olisi turhaa vaivannäköä (Tertullianuksen näkemyksen mukaan). Tällainen totuuden kaventaminen on tietenkin täysin perusteetonta.

Lausutun tai kirjoitetun sanan asemesta meidän olisi varmaan syytä etsiskellä lausumatonta sanaa, joka yksin voi avata portin totuuteen ja vapauteen. Sen etsiminen on luonnollisesti samaa kuin taivasten valtakuntaan pyrkiminenkin.

Kasteen suhteen kuulee joskus mainittavan, että Jumala ottaa siinä lapsen yhteyteensä. Tällainen väite perustuu puhtaasti kirkolliseen itsetehostukseen, koska periaatteellisessa mielessä kukaan tai mikään ei voi olla Jumalan ulkopuolella. Todelliseen, ikuiseen tilaan pääsy edellyttänee aivan toisenlaatuista, henkistä ”tulikastetta”. Sen tapahtuminen lienee sidoksissa yksilökohtaiseen ajallisuudesta vapautumiseen.

Jotkut tulkitsevat raamattua siten, että on täysin välttämätöntä antaa lapselle nimi, että Jumalakin voisi kutsua häntä ”nimeltä”(Jes. 43:1). Meidän ei kuitenkaan liene tarpeen aliarvioida kaikkivaltiaan Jumalan kykyä tunnistaa luomakuntaansa.

Joissakin yhteyksissä tällaiset nimeä korostavat ilmaukset lienevät vertauskuvia sille, että kyseinen henkilö on jo luopunut inhimillisestä minäisyydestään ja saapunut henkisen olemuksen valtapiiriin - saaden sen johdosta uuden nimen (kuten ammattilaiset ruotsinvallan aikaan).

Tämä tulkinta istuu hyvin ainakin ilmestyskirjan 14:1 ja selkeämmin 22:4 kohdissa, joissa kuvattujen autuaitten otsissa oli ”karitsan nimi ja hänen isänsä nimi”, Jumalan Pojan ja Jumalan itsensä nimi. Tämä nimeäminen tarkoittaa, että kyseiset yksilöt olivat tulleet Pojan kaltaisiksi - ja koska Poika on Isänsä kanssa yhtä olemusta - samalla myös Isän kaltaisiksi.

Ehtoollisessa nautitaan fyysisiä aineksia, joiden odotetaan jossakin vaiheessa muuttuvan henkisiksi. Ajatus saattaisi viitata myös siihen, että elämässä kaikki ulkoiset ja sisäiset ilmiöt omalla tavallaan muokkaavat ihmismieltä henkisyyttä kohden - parhaimmillaan sellaiseen sisäiseen tilaan, jossa hän kykenee ottamaan vastaan todellisempaa, henkistä leipää - panem nostrum supersupstantialem (jokapäiväisen sijaan yliaineellista leipää), kuten tavallisimmassa rukouksessamme sanotaan (Mt. 6:11, Vulgatan mukaan).

Avioliitto (ei sakramentti protestanteilla) lienee sekin henkisessä mielessä symbolinen tapahtuma, joka kuvaa ihmisen pyrkimystä eheytymiseen ja täydellistymiseen. Parisuhteessa haetaan jotakin itseltä puuttuvaa. Lisäksi se ilmentää tietenkin yhdistymistä. Ja yhdistyminen ikuiseen alkuperään, Jumalaan, lienee lähes kaikkien uskontojen korkein tavoite.

Avioliitto solmitaan kahden fyysisessä ja psyykkisessäkin mielessä erilaisen ihmisen välille. Monet raamatun kertomukset taivaallisista häistä ylkineen ja morsiamineen sitä vastoin kuvaavat inhimillisen yhdistymistä jumalalliseen olemuspuoleen.

Me emme luonnollisesti kykene käsittämään mitään sellaista, joka ylittää meidän aikaan ja tilaan nojautuvan tapamme tiedostaa ilmiöitä. Me ymmärrämme ikuisuudenkin usein vain pidennetyksi ajallisuudeksi, tämän elämän kaltaiseksi - tosin ehkä ihanteellistetuksi - olomuodoksi.

Jos paneudumme ikuisuuden käsityksiin hieman perusteellisemmin, on meidän - raamatunkin nojalla - jätettävä taakse kaikki muotoihin ja muihin tilapäisiin ilmiöihin rajoittuva. Periaatteessa kaikki ajatusmuotomme ovat maallisen elämänkokemuksen luomia ehdollistumia, joilla ei ole sinänsä mitään tekemistä äärimmäisten todellisuuksien kanssa. Ajatuksemme voivat parhaimmillaan auttaa meitä näkemään ja ymmärtämään ”turhuuksien turhuudet”, joihin olemme täällä takertuneet.

Mikään muodollinen sakramentti ei sellaisenaan voine saattaa ihmistä valmiiksi kohtaamaan henkistä todellisuutta: inhimillinen ja jumalainen eivät liene sekoitettavissa keskenään. Pyhät kirjoituksetkin sanovat maallisen ja henkisen olevan toistensa ”vihollisia”. Raamatun lupauksien mukaan ne voivat kuitenkin tulla yhdeksi (Joh.17:21).

Miten? Siten että inhimillinen kadottaa ominaisuutensa, päästää irti omista sisäisistä ehdollistumistaan ulkonaiseen elämään ja itseensä. Tässä elämässä sinänsä ei todellisuudessa ole mitään varsinaisesti pyhää - on se sitten kuinka kaunista ja hyveellisen näköistä tahansa. Todella pyhä tarkoittaa sellaista, joka on ikuista ja muuttumatonta, ja josta me emme voi luoda minkäänlaisia käsityksiä (ainakaan oikeita, koska käsitteet nojaavat toisiin käsitteisiin).

Sakramenttien merkitys riippuu siitä, missä määrin ne voivat johdattaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta, missä suhteessa ne voivat irrottaa hänen mieltään harhanomaisista samastuksista elämään ja itseensä.

Ihmiskunnan historiassa uskotaan silloin tällöin esiintyneen henkilöitä, jotka ovat omalta osaltaan saattaneet loppuun ihmisenä olemisen kaikki asteet ja kohonneet sisäisesti tilaan, josta käsin he voivat todella havaita, miten ja milloin muita ihmisiä voidaan sisäisesti auttaa ylentämään itseään ”Jumalan puoleen”.

Tällaiset ”ihmiskunnan esikoiset” saattavat kyetä jakamaan todellisia sakramentteja, mikäli yksilöt olisivat kypsiä ottamaan niitä vastaan. Pelkkä pappisvihkimys tuskin antaa tällaisia valmiuksia, vaikka kirkon piirissä on aikojen saatossa haluttukin antaa kuva suorasta apostolisesta periytymisestä aina ”Pyhältä Pietarilta pappeihin saakka”. Käsityksen takana saattaisi olla ”ikivanha vihkimysperinne”, jossa omakohtaisesti inhimillisen tietoisuuden ylittänyt johdattaa kypsyneen ja puhdistuneen oppilaansa samaan tai ainakin entistä korkeampaan henkiseen tilaan.

Vasta silloin voitaisiin lausua Johannes 14:20 mukaan: ”Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.”

1.Korinttolaiskirje 15:50 kirjoittaa: ”Mutta tämän minä sanon, veljet, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

Näiden kahden juhlallisen väittämän nojalla lienee syytä päätellä, että ihmisen on tavalla tai toisella itsekin irrottauduttava omista inhimillisestä ympyröistään voidakseen kohdata jotakin kaiken inhimillisyyden ylittävää, todella henkistä. Käsittämätön jumaluus ei liene minkään inhimillisen kaltaista - joten meidän on vapautettava itsemme sisäisesti kaikista inhimillisistä rajoituksistamme avataksemme tilan jollekin täysin toisenlaatuiselle tiedostamiselle.

Me emme voi tehdä itsestämme Jumalan kaltaisia. Luterilaiset syyttävät sellaisesta (itsevanhurskautuksesta) niitä suuntauksia, joissa henkilökohtaisille pyhityksen pyrkimyksille annetaan enemmän arvoa. Ehkä meiltä ei vaaditakaan jumalistumista sinänsä, vaan pelkästään riisuutumista inhimillisestä, ehkä ei täydellistä viisauttakaan, vaan luopumista typeryyksistämme. Loppu voidaan jättää ”Herran haltuun”, armon varaan.

Monet varmaan ajattelevat, että kaikki uskonnon harjoitukseen liittyvät toimenpiteet ovat tarpeen ”taivaskelpoisuuden kannalta”. Tällainen käsitys ei kaikilta osin ole perusteltua, sillä uskonnollisen elämän ulkoiset muodot sinänsä eivät liene kovin merkittäviä.

Niiden avulla mahdollisesti saavutetut mielen suuntausten muutokset ovat tarkoituksenmukaisia. Mutta ulkosenkin toiminnan tulisi kummuta suoraan sisäisistä muutoksista eikä pelkästään yleisesti hyväksyttyjen mallistojen noudattamisesta. Ulkonaisten käytösmallien noudattaminen voi usein tarkoittaa Mestari Eckhartin kuvaamaa tilaa, missä ihminen on löytänyt tien, mutta kadottanut Jumalan, joka on siihen kätkettynä.