Kansanterveyteen vaikuttavista riskitekijöistä käytävän keskustelu pohjalta voitaisiin saada käsitys, että suomalaisten alkoholin liikakäyttö on hyvin nuori ilmiö.

Nykytutkimus kuitenkin osoittaa, että jopa kirkoissa saatettiin olla  1400-luvulta aina 1800-luvulle saakka usein niin voimakkaassa humalassa, että nykyistä kirkkokansaakin hirvittäisi. Tapoihin kuului kunnon kirkkokänni. Kolmea ryyppyä ottanutta miestä pidettiin lähes raittiina. Naisille suositeltiin ainoastaan kahta ryyppyä, jotka tosin olivat maitolasin mittaisia.

Suhtautumista alkoholin käyttöön kuvannee erään länsirannikon kirkkoherran kehotus vierailleen neljännen ryypyn jälkeen: ”Kanske vi börjar nu.” Eräs toinen pappi otti neuvoa antavaa niin paljon, että tilaisuuden luonnekin unohtui. Hänestä on kasku: ”Nyt sormus, sanoi pappi, kun lasta kastoi.” Sama mies väritti saarnassaan kertomusta Pietarin kalansaaliista toteamalla: ”Ja kalaa tuli, että hattu raikui!”

Muuan unohtunut episodi suomalaisten nautintohistoriassa on vuosi 1768 jolloin kahvi kiellettiin lailla, koska sen hankkimiseen kului liian paljon valuuttaa. Kahvilat menettivät ansiomahdollisuutensa, ja korvauksena ne saivat oikeuden tarjoilla viinaa ja kaljaa. Vielä 1790-luvulla väitettiin vakavasti, että kahvi oli veltostuttanut kansakuntaa ja turmellut sen tapoja.

Henrik Renqvist pyrki 1800-luvun alkupuolella kitkemään viinanjuontia etenkin Liperin seurakunnassa, jossa hän väitti kahden kolmanneksen miehistä olleen juoppoja, ja vain neljäsosan täysi-ikäisistä lukutaitoisia. Hänen kauhukseen myös taikauskon ja noituuden karkeimmatkin muodot olivat voimissaan. Renqvist julkaisi v- 1835 nimeltä hyvin tunnetun kirjansa ”Wiinan kauhistus”.

Monien muiden heränneiden tapaan Renqvist ei sisäisen kokemuksensa myötä muuttunut suvaitsevaisempaan ja ymmärtäväisempään suuntaan. Hän alkoi nähdä entistä enemmän ”kauhistuksia” ympäristössään ja etenkin kollegoidensa Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin näkemyksissä.

Renqvist tulkitsi totisen kääntymyksen pelastuksen ehdottomaksi kynnykseksi, mikä on tuottanut paljon tuskaa kaikille niille henkisille etsijöille, jotka eivät suuntaudu asioihin tunneolemuksensa kautta. Herätysvaatimukselle voidaan toki löytää raamatulliset perusteet ”ylhäältä syntymisen välttämättömyydestä”.

Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, mitä hengestä syntymisellä tarkoitetaan. Hetkellinen tunneolemuksen kokemus ilman todellista muutosta ihmisen koko tiedostamistavassa ei liene asian alkuperäinen merkitys. Sellainen on vain ”tilapäistä tempautumista” – jos aina sitäkään.

***

Palataksemme ”wiinan kauhistuksiin” voidaan havaita, että suomalaisten taipumus alkoholin käyttöön kulkeutui luonnollisesti siirtolaisten mukana rapakon taakse Amerikkaan ja Kanadaan. Monet ahkerat miehet olivat vakuuttaneet lähettävänsä pian Suomeen jääneille morsiamilleen tai vaimoilleen matkarahat, mutta palkat olivat huvenneet kapakkoihin.

Juopottelun hillitsemiseksi perustettiin raittiusliikkeitä. Niiden käytäntö ei kuitenkaan aina vastannut sääntöjä, joten sääntöjä helpotettiin sallimalla ensin pieni päivittäinen annos. Joissakin yhdistyksissä sääntöihin kirjattiin lopulta toteamus, että ”kerran päivässä saa ottaa”, määrästä ei mainittu mitään.

Kerran tosin syntyi vakava ongelma, kun muuan suomalainen oli saanut ”viihdetalossa” selkäänsä irlantilaisilta ja pakeni henkensä hädässä raittiusyhdistyksen kokoukseen. Tapausta ei voitu mitenkään hyväksyä, mutta sen ”kuittaaminen” selvin päin tuntui mahdottomalta. Ongelmaan keksittiin luova ratkaisu: pöytäkirjaan kirjattiin, että liike pantiin lepoon viikon ajaksi. Seuraavaksi haettiin sangollinen viinaa, jonka aiheuttaman nousuhumalan siivittäminä marssittiin tapahtumapaikalle, annettiin irlantilaisille selkäsauna ja pantiin talon kalusteet säpäleiksi.

***

Viinan poltto ja käyttö muodostuivat Suomessa erityiseksi ongelmaksi jopa nälkävuosien aikana, jolloin viljaa ei tahtonut riittää edes elämän ylläpitoon. Hillitsemiseen pyydettiin apua kasakoiltakin.

Herännäisyyden ja nuorisoseuraliikkeen nousu saattoivat jonkin verran vähentää alkoholin kulutusta 1900-luvulle tultaessa, mutta v. 1919 säädettiin ns. kieltolaki, jossa kiellettiin kaikkien yli kahden prosentin juomien valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi muuta kuin lääkinnällisiin, tieteellisiin ja teknisiin tarkoituksiin. Ehtoollisella tosin saatiin tarjota viiniä. Valtion Alkoholiliike sai silloin monopoliaseman juomien valmistukseen, maahantuotiin ja myyntiin.

Laki ei kuitenkaan ratkaissut itse ongelmaa, vaan synnytti lähinnä rikollisuutta. Laki kumottiin kansanäänestyksellä yli 70 prosentin kannatuksella joulukuussa 1931.

***

Alkoholin kulutusta pyrittiin myöhemminkin kontrolloimaan tarkasti. Ravintoloissa meno oli hyvin rauhallista aina 1970-luvulle saakka. Vuoden 1969 keskiolutlaki antoi oikeuden myydä III-veroluokan olutta elintarvikeliikkeissä. Tämä oli kieltolain jälkeen merkittävin muutos alkoholipolitiikassa. Kun vuonna 1968 koko Suomessa oli alle 600 ravintolaa, vuonna 1969 A-oikeuksin varustettuja ravintoloita oli jo 795, ja lisäksi 2716 keskiolutravintolaa, joita ei ennen keskiolutlakia ollut. Tuohon aikaan Alkon myyntiverkosto oli harva ja keskioluen vapautuminen helpotti merkittävästi alkoholin ostamista maaseudulla.

Vuonna 2004 Vanhasen hallitus laski alkoholiveroja. Muutosten perustana oli kasvava tuontipaine Suomen joutuessa luopumaan EU-jäsenyyden siirtymäajan rajoituksista ja erityisesti Viron liittyessä EU:n jäseneksi.

***

Lienee selvää, ettei mitään erityistä ”viinageeniä” taipumuksen ulkoistamiseksi kannata edes etsiä. Ihminen on yleensä varsin laiska ja mukavuuteen taipuvainen olento, varsinkin jos hän on jossakin vaiheessaan päässyt elämän suomien nautintojen makuun (ovat ne sitten aistittavia tai valtaan ja kunniaan liittyviä).

***

Vuosisatojen alisteisen aseman myötä syntynyt suomalaisten huono itsetunto on sekin ”vaatinut” hetkellistä kemiallista kohotusta. Työ on aikaisemmin ollut raskasta, eikä vapaa-aikaa ole juuri ollut, joten palautuksen ajaksi on tarvittu ”raskaat huvit”. Nykyisin syitä alkoholin käyttöön etsitään työn psyykkisestä kuormituksesta, työn ulkopuolella ns. syrjäytymisestä.

Periaatteessa usein haetaan pakoa arjen harmaudesta, jonkinlaista ”parempaa tilaa”. Eräällä tavalla humalahakuisuuskin lienee siten ”jumalan etsiskelyä”, kun parempaakaan ei ole näkyvissä. Humalassa ihminen saattaa tuntea itsensä edes hetken aikaa ehyemmäksi.

Rakkaudenkin kautta ihminen hakee täydennystä olemukseensa ja olemiseensa. Aina kun ihminen haluaa itseensä jotakin lisäystä, tuntee hän yhä olevansa epätäydellinen, jolloin hän pienessä ja suuressa, tietoisesti tai alitajuisesti, hakeutuu kohden rikkoutumatonta alkutilaansa.