Uusi Testamentti, Tuomaan evankeliumi ja Nietzschen Zarathustra asettavat taivaskelpoisuuden (yli-inhimillisyyden) ehdoksi lapsen kaltaisuuden. Käsite yhdistetään helposti lapsenomaisuuteen, jonka kanssa asialla ei liene mitään tekemistä. Kaltaisuus voidaan tosin perutellusti samastaa Jumalan lapseuteen.

Evankelista Luukas tarkentaa käsitettä ottamalla lukuun lähinnä pienet lapset. Kuinka pienet? Todennäköisesti niin pienet, ettei heissä ollut edes kehittynyt tunnetta erillisestä minuudesta, saati taipumusta selittää asioita itselleen parhain päin.

Lapsen kaltaisuuden perusedellytys on täydellinen ulkoinen rehellisyys. Toisena ja tärkeämpänä ominaisuutena on täydellinen sisäinen, ajatuksellinen vilpittömyys. Vuorisaarna tuo monin tavoin esiin sisäisen puhtauden tarpeen. Periaatteessa saarna samastaa lapsen kaltaisuuden jopa taivaallisen Isän täydellisyyteen.

Apostoli Paavali kuvaa (1. Kor. 13:11) ajattelunsa kehitystä lapsenomaisesta aikuisuuteen. Aikuisuuden juoksun tulisi ihmisen osalla päätyä ”vanhurskauden kruunun” saavuttamiseen, jotta ”Kristus saisi hänen kauttaan arvoisensa ilmauksen”.

On ilmeistä, että ihminen voi peitellä todellisen luonteensa ainoastaan fyysisen kehon yhteydessä, jossa hän voi päivätietoisuutensa kautta jossakin määrin hallita käyttäytymistään. Kehosta erotessaan kaikki hänen luontaiset ominaisuutensa - koko sisäinen olemuksensa - tulevat todennäköisesti välittömästi havaittaviksi siinä subjektiivisessa tilassa, johon hänen tajuntansa oikeutetusti ajautuu.

Ajatuksellinen vilpittömyyskin lienee kuitenkin lähinnä ”taivaskelpoisuuden esiaste”, jota Tuomaan evankeliumi kuvaa ”Johanneksen kaltaisuudeksi” - tilaksi, johon ihminen voi omin ponnistuksin yltää. Lapsen kaltaisuus ylittää Tuomaan mukaan selkeästi kaiken inhimillisen käsitys- ja suorituskyvyn. Se ei missään nimessä ole taantumista takaisin lapselliseksi, vaan aikuisuuden kaikkein parhaimpienkin ominaisuuksien ylittämistä.

Filosofi Nietzsche kirjoittaa (Zarathustrassaan), että ihmisyyden kehitys tapahtuu kolmen vaiheen kautta. Ensin hänestä tulee kamelin kaltainen, toisten (ja usein myös itsensä) mielestä ahkera ja hyvä ihminen. Toisessa vaiheessa hän muuttuu leijonaksi, joka kyseenalaistaa kaikki ulkoa päin pintapuolisesti omaksutut totuudet ja ”keittää kaiken uudeksi omassa kattilassaan”. Kolmannessa vaiheessa hänestä tulee lapsen kaltainen, joka tiedostaa välittömästi, miten asiat ovat, ja mikä on elämän itsensä vaatima tapa toimia kussakin tilanteessa.

”Antakaa lasten tulla luo, lapsen kaltaisuuden toteutua minussa" edellyttänee itse kunkin kohdalla sitä, että ihminen kykenee luopumaan kaikista niistä elämän luomista ehdollistumista, jotka pidättävät hänen tietoisuutensa pelkän ilmenneen ajallisen ja käsitteellisen ymmärryksen rajoissa.