Hölkkä-, torkku-, iskelmä-, viini-, lounas-, vauva-, Pokemon- ja tangokirkko – mikä vielä puuttuu? Se menneiden vuosisatojen kännikirkko tai muodin mukainen kirkkokaljakellunta.

Onko tässäkin päädytty ja tyydytty maallisten hallitsijoiden huomioon: kansa kaipaa viinaa ja sirkushuveja – viheliäistä mukavuutta, kuten jumalaton Nietzsche asiaa luonnehti.

Kun suola on käynyt mauttomaksi, se yritetään korvata sokerilla. Parasta olisi suunnistaa etsimään kelvollista suolaa, joka on kotoisin elämän vedestä.

Kun pallo on hukassa, on turha matkia ilmakitaran soittajia jatkamalla peliä potkien hengetöntä ilmaa. Parasta olisi keskeyttää ja lähteä etsimään kauan sitten hukattua palloa toivoen, että sen sisälle on jäänyt edes pihaus henkeä.

Kovin monet riidat ovat voineet aiheuttaa reikiä jo alun perin kyseenalaisin perustein ”totuuden suojaksi” ommeltuun ja puhallettuun palloon, jonka yhteisestä potkimista on markkinoitu kansoille ainoana pelastuksena tai ainakin pakollisena harrastuksena.

Harrastus on menettänyt viehätyksensä, eikä pakottamiseen tai edes pelotteluun löydy enää keinoja, joten oppia lienee ensin haettu Valintatalojen tarjouksista, joista on vaara ajautua jopa Anttilan loppuunmyyntiin saakka.

Teologi ja filosofi Kierkegaard totesi 1800-luvun alkupuolen tanskalaisesta kirkosta, että sen ja teatteri ero on siinä, että teatteri tunnustaa esittävänsä teatteria, jonka joku ulkopuolinen ihminen on suunnitellut ja kirjoittanut.

Kristillisen kirkon toimijoille on alun perin annettu ohje etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, totuutta, etteivät he toimisi sokeain sokeina johtajina, jotka arkuuksissaan ja hengellisissä laiskuuksissaan kierrättävät seurakuntalaisiaan tunnustusten muodostamaa suljettua kehää kutsuen sitä toiviomatkaksi.