Opetushallituksessa on lähes 300 henkeä, joista lähes 80 % naisia. Jakaumasta herää kysymys, onko opetushallituksella itsellään tasa-arvosuunnitelma, joka kouluissa jo pitäisi olla? 

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni Opetushallituksen valtaenemmistöstä on osallistunut Naisliitto Unionin sukupuolisenstitiivisiin kursseihin, joissa tähdätään siihen, että poikia ja tyttöjä kohdellaan ja kasvatetaan ehdottomasti samalla tavalla. Asiasta nousi hiljattain häly, kun tavoite tulkittiin Opetushallituksen ohjeeksi kouluille tytöttelyn ja pojittelun lopettamiseksi.

Ruotsissa tällaiseen tavoitteeseen on ilmeisesti päästy jo kauan sitten. He ovat tosin onnellisessa asemassa, koska ovat delegoineet kaikki miehisyyttä vaativat asiat itäiselle naapurilleen – Suomelle. 

Kouluissa oppilaat ovat aina olleet oppilaita – kutsutaan heitä sitten (paremman nimityksen puuttuessa) tytöiksi tai pojiksi. Stereotypioita harrastetaan aivan muissa yhteisöissä, joten tasa-arvosuunnitelmat kuuluisivat aivan muualle, mikäli ne Suomen oloissa ylipäänsä enää ovat luonnollisia, saati tarpeellisia.

Sukupuolten tasa-arvo on jo pitkään ollut suurimmalle osalle suomalaisia itsestään selvyys siinä merkityksessä, että se tarkoittaa yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia -- mutta ei kuitenkaan (Luojan kiitos) samanlaisuutta.

***

Opetushallituksen tempoileva ”innovatiivisuus” panee epäilemään, ettei siellä kovin paljon käytännön kenttäkokemusta löydy. Joku tutkiva journalisti voisi ottaa asiasta selkoa.

Digitalisaatio koodausintoineen saattaa osoittautua eräänlaiseksi joukko-opin toisinnoksi, mikäli perustaitoihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Koodeilla leikkiminen on aivan eri asia kuin todellisten tietokoneohjelmien laatiminen. Ihmisen ei ole tarkoitus elää koneiden varassa – saati niiden jatkeina. On selvää, ettei kaikista tule koodaajia tai mitään muutakaan suunnittelijaa. Taloja, tehtaita ja teitä pitää rakentaa, käyttää ja ylläpitää. Ei voida vain sanoa – siivoa sinä huoneeni (laita ruokani, kasvata lapseni, takaa toimeentuloni), niin minä istun tässä sohvalla ja kuvaan sinua suoraan nettiin!

Niin sanottu sisällön tuottaminen edellyttää (sisällön olemassa olon lisäksi) sen hyvää ilmaisutaitoa, joka ei koodaamalla tai (epä)sosiaalisen median tavallisen kapulakielen myötä ainakaan parane. Itse asiassa, tota, tavallaan, sillee niinku ym. hokemat jatkuvinen ”kertseineen” – eivät ole sivistynyttä puhetta, vaan tarpeetonta äänessä olemista.

***

Kouluissa voisi olla oppiaine, joka voitaisiin nimetä vaikkapa ”Ollaanpa ihmisiksi”. Se sisältäisi teoriaa, erilaisia näkemyksiä ja käytännön vuorovaikutteisia harjoituksia siitä, millaista käyttäytymistä ja asennoitumista ihmiseksi kutsutulta olennolta voidaan erilaisissa elämäntilanteissa odottaa.

Tämän oppiaineen yhteydessä voitaisiin käydä läpi perustiedot eri uskonnoista ja filosofioista – kuin myös hyvää kirjallisuutta. Nykyiset koulutetutkaan nuoret eivät näytä tuntevan edes Suomen kulttuurihistoriaa – Ryysyrannan Joosepin tai Rautatien kirjoittajatkin ovat heille täysin tuntemattomia (mikäli ”Haluatko miljonääristä” edustaa sivistyneitä nuoria), kun taas tämän ajan (hyvin lyhytaikaiset) idolit ja heidän tuotantonsa tunnetaan läpikotaisin.

***

Kansanopetusta on Suomessa harjoitettu jo viitisensataa vuotta sellaisten opetussuunnitelmien puitteissa, joiden pyrkimyksenä on ollut käytännön lasku- ja lukutaidon omaksuminen, kulttuurin perustuntemus sekä perustan luominen jatko-opinnoille. Ennen puhuttiin oppiennätyksistä, joilla määriteltiin, mitä oppilailta eri vaiheissa voitiin vaatia.

1960-luvulta lähtien opetushallituksen muutosinto on kasvanut muutosten mukana – alussa tosin lähinnä poliittisista syistä. Silloin tarkoituksena oli ensi vaiheessa hävittää opettajien auktoriteetti, koska se häiritsi lasten kasvattamista omaksumaan tavoiteltua ”universaalia ideologiaa”.  Vuosien 1974 ja -75 opetussuunnitelmakokeilut esim. Pirkkalassa tähtäsivät siihen, että kapitalistinen yhteiskunta muutettaisiin ”lapsia hyväksi käyttäen” sosialistiseksi.

***

Ajatus suunnitelmien autuaaksi tekevästä voimasta ei ole vieläkään poistunut, vaikka jokainen sellaisia kentällä laativa tietää niiden yleensä autuaasti pölyttyvän hyllyissä.

Itsekin muistan vielä ulkoa 1970-luvun opetussuunnitelmien alkujen ylevät lausekkeet, joissa kuvattiin (kopioiduin) ilmauksin (löpinöin) ensin yleistavoitteet ja sitten tarkennetummat tavoitteet – jotka käytännön työssä olivat kaikille itsestään selvyyksiä.

Samaan aikaan tulivat (sekoittamaan) kouluneuvostot, jotka pudottivat hetkessä pohjan yksinkertaisilta ja selkeiltä rangaistuskäytännöiltä ja muuttivat pienetkin asiat käräjöinniksi – kärjistäen samalla turhaan oppilaiden ja opettajien välistä vastakkain asettelua.

***

Pitäisi olla itsestään selvää, ettei koulu ole ensisijainen kasvattaja – sellaiseen sillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Kasvatusvastuu on aina kuulunut ja kuuluu yhä vanhemmille, joilta sitä on syytä myös vaatia.

Opettajilla tulisi olla oikeus lähettää raivokohtauksia saavat oppilaat välittömästi kotiinsa (ja ilmoitus sosiaaliviranomaisille) niin pitkäksi aikaa, että ilmiö ei enää toistu. Kaikkia ei saa halaamalla rauhoittumaan (muuta kuin psykologien mielestä) – eikä raudoittaminen ole sallittua, joten joitakin tehoavia välimuotoja pitää keinovalikoimaan saada, mikäli koulujen työrauhaa halutaan kaikissa yksiköissä ja oppiaineissa ylläpitää.

Jotkut psykologit esittävät, että kouluissa on aina käytettävä ns. myönteistä palautetta, koska se motivoi parhaiten. Nykykasvatuksessa sitä on usein sovellettu imetysiästä lähtien yksinomaisena keinona sellaisissakin tapauksissa, joissa se ei ole poistanut epäsuotavaa käyttäytymistä.

Silloin kasvatetaan eräänlaisia terroristeja, jotka ovat tottuneet keinoja kaihtamatta aina saamaan tahtonsa läpi. Jos näitä raivonpuuskia ei kyetä karsimaan silloin, kun lapsi on alle 30 kiloinen, niin miten ne karsitaan siinä vaiheessa, kun raivoaja on satakiloinen miehenjötikkä?

On selvää, että jokainen ihminen törmää jossakin elämänsä vaiheessa myös rankkaan negatiiviseen palautteeseen, ja jossakin kaupan kassalla se on useimmiten kaikkea muuta kuin itse ansaittua. Silloin sokki on sitä kovempi mitä pitempään yksilö on ehdollistunut pelkkiin positiivisiin kannustimiin.

Koko elämä on koulua, jossa pitää ihmisyyden tässä kehitysvaiheessa vielä olla myös karkeita hiontasärmiä, jotka karsivat pois pahimmat eläimellisyydet ja itsekkyyden piirteet sekä kasvattavat kestävyyttä (jopa sitä katoamassa olevaa sisua).

Liian pehmeä mantu saattaa jopa pysäyttää yleisen kehityksen, koska se johtaa helposti nautintojen maksimointiin (lomageenien vahvistumiseen) ja vaivannäön minimointiin (downshiftaukseen).

Toimeliaisuuden tarkoitus ei ole pelkkä taloudellinen hyvinvointi, vaan ihmisen mentaalisen olemuksen (ajattelun ja luovuuden) kehittäminen niin, että hän joskus oppisi ymmärtämään, mitä on syytä tehdä ja mitä jättää tekemättä.

”Leivisköiden aktiiviseen käyttöön” on neuvottu jo parituhatta vuotta sitten – tosin leivisköillä silloin tarkoitettiin lähinnä ihmisen sisäisten ominaisuuksien kumuloitumista.