lauantai, 22. huhtikuu 2017

Pyhäinjäännös vai pelkkä jäänne?

jaakobin%20uurna.jpg

Jaakob Vanhurskaan hopeinen uurna Santiago De Compostelassa

Pyhän ja sen jäämistön ymmärrys edellyttää jonkinlaista käsitystä siitä, mikä on pyhää. ”Maanläheisin” ajatus lienee se, että kaikki ihmisten pyhäksi määrittelemä on pyhää muutenkin kuin vain ihmisten subjektiivissa kuvitelmissa.

Pyhä lienee todellisuudessa jotakin, jota ei voida määritellä, koska se ei ole käsitteellinen asia, vaan pysyy itsessään kaiken ajattelun ulottumattomissa.

Pyhä olisi tämän käsityksen mukaan sellaista, joka on kaiken ilmenevän aluton ja loputon perusta – jota kristillisissä puitteissa kutsutaan Jumalaksi.

Pyhä edellyttänee muuttumattomuutta, jollaista aineellisen maailman puitteissa ei voida löytää.

Jumaluus on käsitteellisessä mielessä määritelty kolminaisuudeksi, joka on kuitenkin erottamaton ykseys. Jumaluuden jako kolmeen (tai useampiin) aspektiin esiintyy jo kristillisyyttä varhaisemmissa uskonnoissa.

Raamatun molemmat osiot määrittävät pyhyyden lähtökohdan ainoastaan Jumalaan kuuluvaksi. Kaiken olevaisen alku on kuitenkin Jumalassa, mistä syystä ihmiset voivat parhaimmillaan tulla sisäisesti osallisiksi pyhittämällä ensin itsensä, pääsemällä käsiksi Jumalan pyhiin salaisuuksiin, tai Paavalin sanoin ”antamalla ruumiinsa (olemuksensa) eläväksi ja pyhäksi Jumalalle otolliseksi uhriksi.”

Paavalin ehdotus nojaa näkemykseen, että Jumalan Henki ”asuu” jossakin ihmisyyden syvimmässä olemuksessa. Henkinen alkuperä on siten jäänyt mahdollisuudeksi johonkin ihmisyyden tavallisesti tuntemattomaan tai latenttiin olemuspuoleen, johon ihminen voi omalta osaltaankin kurottautua ”riisumalla pois omat lihalliset näkemyksensä elämästä.”

Paavalin kirjeiden nojalla jotkut hänen perustamiensa seurakuntien jäsenistä todella saavuttivat omakohtaisen henkisen tilan. Hän osoittaa useita kirjeitä seurakuntien pyhille ja uskoville, joista jälkimmäiset olivat ehkä vasta aloittamassa tai kulkemassa omaa ”pyhiin tai pyhään vaellustaan.”

Ennen kristinuskon syntyä on joitakin poikkeuksellisia ihmisiä pidetty pyhinä monissa uskonnoissa (kuten hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa) ja laajennettu pyhyyden jatkuneen myös näiden yksilöiden maallisissa jäänteissä tai heidän koskettamissaan asioissa ja paikoissa.

Kristinusko määritti pyhäksi tai ylipyhäksi Nasaretin Jeesuksen sekä huomattavan määrän hänen myöhempiä seuraajiaan lähtien apostoleista askeetteihin, kirkon johtajiin ja marttyyreihin.

Katolisen kirkon piirissä kehiteltiin myöhemmin sanallisia määritelmiä, joiden nojalla joku voitiin julistaa pyhäksi eli kanonisoida. Prosessin ensimmäisessä vaiheessa henkilö julistetaan Jumalan palvelijaksi, seuraavassa kunnianarvoisaksi. Tarvitaan vielä jokin ihmeteko tai marttyyrikuolema, että persoona voidaan lisätä pyhimysluetteloon.

Pyhiksi julistamisen tarve itsessään pohjautunee siihen, että ihmisten on helpompaa kohdistaa huomionsa ja palvontansa johonkin sellaiseen olemukseen, josta he voivat muodostaa mielikuvia oman elämänsä pohjalta.

Monille pyhimyksille on osoitettu omat erityisalueensa, joissa ilmeneviin ongelmiin ja tarpeisiin ihmiset voisivat kääntyä heidän puoleensa. Ihmiset ovat ajatelleet, että pyhiä voidaan lähestyä parhaiten näistä jääneiden jälkien eli pyhäinjäännösten läheisyydessä.

Pyhäinjäännösten ”arvoasteikossa” tärkeimpiä olivat kokonaiset ruumiit, niitä alempia olivat ruumiin kappaleet ja henkilöön kiinteästi kytkeytyvät esineet ja materiaalit.

Reliikit on käsitetty (ja käsitetään yhä monissa kulttuureissa) konkreettisina siltoina Jumalaan.

Tämä ihmisten kaipaus on synnyttänyt etenkin keskiaikana lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä taruja. Väitetään, että enkelit ovat kuljettaneet Jakob Vanhurskaan ruumiin Espanjaan Santiago de Compostellaan, jonne on muodostunut tänäkin päivänä käytetty pyhiinvaellusreitti. Katedraalissa on Jaakobin luille hopeinen uurna (otsikkokuvassa).

Joidenkin näkemysten mukaan Espanja katsottiin sopivaksi vaelluskohteeksi siitä syystä, että Jerusalemiin oli liian vaikea, Roomaan turhan helppo päästä. Ajatus viittaa siihen, että henkisiin tavoitteisiin pääseminen katsottiin vaikeaksi asiaksi, jota voitiin siten edistää myös konkreettisen rasituksen kautta (joka tietenkin saattaa hieman hiljentää mieltä).

Bulgariassa on Pyhän Johanneksen saari, josta on löydetty osa pääkalloa ja oikean käden rystyluu. Tutkijoiden mukaan luut todennäköisesti kuuluvat jollekin Lähi-idästä tulleelle miehelle, jota paikalliset pitävät selvänä todisteena siitä, että kyseessä täytyy olla Johannes Kastaja.

Johanneksen pään kerrotaan löytyvän myös eräästä Damaskoksen moskeijasta, ja hänen oikean kätensä (jolla Johannes kastoi Jeesuksen) sanotaan löytyvän varsin monista paikoista, joista yksi sijaitsee ortodoksiluostarissa Montenegrossa.

”Myöhempien pyhien” kohdalla ruumiin osat voivat tietenkin olla aitoja. Saksalaisen abbedissan, Hildegard Bingeniläisen, luut on sijoitettu Eibingenin pääkirkkoon. Erikoista hänen kohdallaan on se, että hänen kanonisointiinsa kului aikaa yli 800 vuotta.

Jos pyhien ruumiita ja ruumiinosia löydetään ”monistettuina” hyvin kaukana toisistaan, löydetään heihin liittyviä esineitä vielä monin verroin runsaammin.

Esimerkiksi Jeesuksen ristin kappaleita löytyy ”laivalasteittain.”

Eräs mystisimmistä esineitä on ns. Graalin malja, johon yhden legendan mukaan Josef Arimatialainen olisi laskenut Jeesuksen verta, tai jota Jeesus itse olisi käyttänyt viiniastiana viimeisellä ehtoollisella.

Tarina maljasta on liitetty kuningas Artturin ritareihin, jotka etsivät tätä voimallista esinettä Graalin linnasta.

Toinen ristiinnaulitsemiseen liittyvä legendaarinen ja mystinen esine on roomalaisen sotilaan, Longinuksen keihäs (jolla lävistettiin Jeesuksen kylki). Väitetään, että sen omistava armeija olisi keskiaikaisen legendan mukaan täysin voittamaton.

Yksi omituisimmista uskomuksista nojaa arabialaisen apokryfisen lapsuusevankeliumin kertomukseen Jeesuksen ympärileikkauksesta, jossa hänen esinahkansa puhdistettiin ja laitettiin alabasterilippaaseen Marialle luovutettavaksi. Noin kahdeksansadan vuoden päästä näitä esinahkoja alkoi ilmaantua Euroopassa lukuisiin kirkkoihin ja luostareihin. Kuningas Kaarle Suuri luovutti yhden niistä kiitokseksi kruunauksestaan paavi Leo kolmannelle.

Vielä nykyisinkin kiistellään ns. Torinon käärinliinoista, joiden väitetään olevan lähtöisin Jeesuksen haudasta, jonka tarkasta paikasta tai edes hautaustavasta ei ole nykyisen tutkimuksen mukaan kovin vakuuttavaa näyttöä.

Jo paljon ennen kristinuskoa ihmiset ovat pitäneen joitakin paikkoja pyhinä ja rakentaneet niihin temppeleitä suorittaakseen omia palvontamenojaan. Kristillisiä kirkkoja sijoitettiin myöhemmin osaksi vanhoille palvontapaikoille tai pyrittiin löytämään sellaisia, jotka edistäisivät ”sydämen ylentämistä Jumalan puoleen.”

Kaikkialla on temppeleiden mallille, paikalle ja asemoinnille laadittu tarkkoja ohjeita, joiden todelliset, ikivanhat perusteet ovat saattaneet täysin kadota. Paikannuksille voidaan tietenkin etsiä loogisia tai esteettisiä perusteita, mutta niille saattaa löytyä myös syvempiä tekijöitä, jotka ilmenevät ainoastaan niihin herkistyneiden ihmisten olemuksille.

Kun sitten jokin paikka on valittu palvontaan tai esine sellaisen kohteeksi, on mahdollista, että ihmisten psyykkinen energia jollakin tavoin kumuloituu ja sitoutuu kohteeseen. Mikäli näin tapahtuu, saattaa tästä koostumasta saada itseensä lisäystä joku vastaavassa tarpeessa oleva tai siihen virittymään kykenevä.

Niin sanottuja talismaaneja on aina käytetty tuomaan onnea tai suojelemaan pahalta. Niihin on tietoisesti (siunauksien, rituaalien ja loitsujen kautta) pyritty kytkemään energioita tai joitakin näkymättömiä voimia, joita ns. pyhäinjäännöksissä katsotaan usein olevan luonnostaan ”pyhien luonnollisena perintönä.”

Sitä mukaa kun tieteellisestä maailmankuvasta ja materialismista on muodostunut yleinen uskonto, on luottamus pyhäinjäännöksiin ja talismaaneihin lähes täysin hävinnyt. Häviö lienee täydellisintä luterilaisissa piireissä, joissa pyhimysten palvonta lakkautettiin jo yli 400 vuotta sitten.

Suomalaiset olivat katolisen kirkon vaikutuksen alaisina noin 400 vuotta, mutta varsinaisesti suomalaisperäisiä pyhimyksiä ei tänä aikana syntynyt, vaan ne ”adoptoitiin” kirkon historiasta.

Lähinnä suomalaisuutta oli tietenkin Lallin surmaamaksi sanottu piispa Henrik, jonka olemassaolo on tosin nykyisin asetettu hieman kyseenalaiseksi (ei ole löytynyt pitäviä historiallisia todisteita). Useissa vanhoissa kirkoissa on säilynyt keskiaikaisia pyhimyksen kuvia (puuveistoksia), joita puhdasoppisuuden tultua ei haluttu hävittää muuta kuin ihmisten mielistä.

pkaappi2.jpg

Isonkyrön keskiaikaisen, Laurentiukselle pyhitetyn kirkon puuveistoksia

Parin viimeisen tuhannen vuoden aikana ihmiset ovat uskoneet mitä uskomattomimpiin tarinoihin, joihin nykyajan sivistyneinä itseään pitävät ihmiset suhtautuvat suurin varauksin.

Ihmeellisten tarinoiden totena pitämisen ei tietenkään tarvitse olla pahaksi. Sellainen saattaa pitää mielen monessa muussakin suhteessa avoimena ja joustavana niin, että ihminen ei huku ulkoisen elämän nopeissa muutoksissa.

Muutama puhtaasti symbolinen tai jopa täysin keksitty tarina ei ole kaiken tämän muutoksen keskellä haitaksi, vaan käynee jopa edistämään ihmisen luovaa ajattelua – ja siten hänen sisäistä vaellustaan Paavalin mainitsemaa ”eläväksi tekevää henkeä kohden.”

Pyhiin – tai pikemminkin pyhään tai pyhyyteen (koska pyhässä ei ole erotusta) – vaeltaminen on kuitenkin todellisuudessa pääosin sisäinen prosessi. Mikäli ruumiin rasittaminen (konkreettiset vaellukset) tai ylevien mielikuvien synnyttäminen ja ylläpito sitä edistävät, niin kaikki on hyvin – kunhan ulkoiset toimet eivät muodostu pääasioiksi, niin että henkistymisen korvautuu hengästymisellä ja tietoisuuden avautuminen hetkellisillä tunnekuohuilla.

perjantai, 21. huhtikuu 2017

Jumala varjelkoon minua järkeilemästä Jumalani luonnetta!

konst1.jpg

Konstantinopolin I kirkolliskokous bysanttilaisessa kuvitetussa käsikirjoituksessa 800-luvun lopulta.

 

Otsikon lauseen huokaisi arkkimandriitta Eutykhes yhdessä Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 448, kun kokous oli juuri sinetöinyt yhden version kristologiasta. Paavi Flavius julisti huokailijan välittömästi pannaan.

Efesoksen kirkolliskokouksessa vuotta myöhemmin tilanne kääntyi taas Eutykhesin edustamaan suuntaa, jolloin osallistujien enemmistö syöksi Flaviuksen vallasta antaen hänelle niin konkreettiset lähtöpotkut, että piispa kuoli muutaman päivän kuluttua vammoihinsa.

***

Ensimmäinen varsinainen (ekumeeninen) kirkolliskokous oli pidetty v. 325 Nikaiassa pakanallisen keisari Konstantinuksen kutsusta. Tarkoituksena oli yhtenäistää (katolistaa) liikkeen näkemyksiä, joissa oli koko ajan ilmennyt erilaisia tulkintoja erityisesti Kristuksen olemuksen suhteen.

Nikaiassa päädyttiin keisarin (tai hänen hovipatriarkkansa) avustuksella seuraavaan sanalliseen muotoiluun:

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen.

Vakuudeksi lisättiin vielä loppuun ns. areiolaisten käsitysten kumoamiseksi ”anateema”, jossa päätettiin erottaa katolisesta ja apostolisesta kirkosta kaikki, jotka esittivät poikkeavia tulkintoja erityisesti Kristuksen olemuksesta. Areius itse ajettiin maanpakoon.

***

Sirmiumin kokouksessa v. 357 Areiuksen kannattajat pääsivät kuitenkin vuorostaan voitolle, kun Isä ja Poika todettiin eri olemuksiksi.

Vuotta myöhemmin Ankyrassa Pojan tulkittiin kyllä olevan eri olemusta, mutta kuitenkin olemukseltaan Isän kaltaisen.

Saragossassa v. 380 julistettiin Isä, Poika ja Pyhä Henki yhdeksi ja samaksi persoonaksi, Kristuksen inhimillisen olemuksen ollessa vain pelkkä illuusio.

Konstantinopolin ensimmäinen kokous pidettiin keisari Theodosiuksen kutsusta v. 381. Tämän keisarin toimesta kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskon muoto. Sen jälkeen entisistä vainotuista muodostui valitettavan pian toisinajattelijoiden ankaria vainoajia. Kokouksessa vahvistettiin Nikaian uskontunnustus hieman laajennetussa ja areiolaistetusta muodossa. Samalla tuomittiin harhaoppiseksi ns. apollonarianismi.

Jo aikaisemmin oli päästy eroon useimmista gnostilaisista suuntauksista, juutalaiskristillisestä ebioniiteista ja natsareeneista, samoin markionilaisuudesta, monarkismista, montanolaisuudesta ja alogeista.

Efesossa v. 431 tuomittiin vielä nestoriolaisuus, Kalkedonissa v. 451 monofysitismi ja Konstantinopolissa v. 680 monotlitismi.

***

Teologian tohtori Kari Kuula kirjoitti jo yli 20 vuotta sitten (Vartijassa), ettei mm. Jeesuksen historiallinen olemus lepää kovin vankalla pohjalla, puhumattakaan hänen neitseestä syntymisestään, myöhemmistä kristologian kiistakysymyksistä tai luterilaisesta sakramentologiasta.

Kuulan (Puijon seurakunnan kappalainen) mukaan vakavaan tutkimukseen rehellisesti suhtautuva teologi voisi juotua kertomaan seurakuntalaisilleen, että kristinusko ei perustu raamattuun sellaisenaan, vaan on valikoitujen teemojen ja teologien vuosisataisten opetusten sekoitusta poliittis-kirkollisen historian myllerryksessä.

***

Kristillisen kirkon ”katolisointi” on merkinnyt ajattelutapojen pakonomaista yhtenäistämistä ja kaventamista, jollaisia keinoja maallisissa organisaatioissa käytetään lähinnä totalitaarisissa järjestelmissä eli diktatuureissa.

Tietenkin kirkolliskokoukset edustivat muodollista demokratiaa, mutta aikaisemmat yhdessä ”jumaliseksi kiteytetyt” tunnustukset näyttävät olleen omiaan rajaamaan käsitykselliset uudistukset varsin ahtaisiin puitteisiin.

***

Demokratisoituminen ei etenkään hengellisissä asioissa johda aina yleviin tuloksiin, koska johtajia valitsevilla ihmisillä on taipumus valita kaltaisiaan – niitä, jotka eivät esitä kovin paljon elämäntapaan liittyviä vaatimuksia.

Rooman piispaksi valittiin kolmannen vuosisadan alussa Galixtus I (Pyhä?), entinen orja, joka kavalsi haltuunsa annetut almurahat, mutta oli muuten ”riittävän liberaali” salliakseen sekaantumisen orjiin. Myöhemmistä (Pyhistä?)  Borgioista onkin sitten julkistettu jo enemmän tietoa.

***

Matteuksen evankeliumi edellyttää hengellisiltä johtajilta (kuten kirjanoppineilta ja fariseuksilta) sitä, että he ovat ”puhdistaneet myös maljansa sisäpuolen”.

Luukas toteaa, että jos sokea taluttaa sokeaa, niin molemmat lankeavat kuoppaan.

Johtajalla tulisi siten olla todellinen omakohtainen näkemys (tietoisuus, Kristuksen sisäinen tuntemus tai mieluiten samuus) siitä, mihin hän on alaisiaan johtamassa.

Käytännössä tämän vaatimuksen täyttäminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi, joten on tyydytty muodollisen pätevyyden (kirjanoppineisuuden) vaatimukseen. Alkuperäinen luterilainen ajatus maallikkopappeudesta on kuitenkin jollakin tavoin tämän ajatuksen vastainen, mutta on jäänyt käytännössä taka-alalle.

***

Reformaatio synnytti jonkin verran eroavuuksia perinteiden kaavoittamiin tulkintoihin, mutta jakoi samalla koko liikkeen toisille vihamielisiin leireihin – ikävine ja pitkäaikaisine seurauksineen.

***

Raja-aitaa katolisten ja luterilaisten välillä on koetettu hieman alentaa laatimalla v.1999 yhteinen julistus vanhurskauttamisesta, jossa ei tosin paljonkaan kyseenalaisteta niitä perinteisiä nikaialaisia näkemyksiä, jotka jo alun perin aiheuttivat päänvaivaa.

**

Ehkä olisi jo aika miettiä sitä, mitä Johanneksen evankeliumi tarkoitti Jeesuksen ja hänen Isänsä yhtä olemisella? Tai sitä, oliko Jeesus tosissaan todetessaan Psalmin tavoin, että ”te olette Jumalia (ja kaikki tyynni Korkeimman poikia)?”

***

Johanneksen 14. luvussa todetaan, että Isä on suurempi kuin minä, mikä näyttäisi olevan jossakin suhteessa Nikaian tunnustuksen vastainen näkemys.

Näkemys tulee kuitenkin ymmärrettäväksi, jos ajatellaan Jeesuksen puhuneen (näillä tai joillakin muilla sanoilla) sisäisestä samuudesta ja ykseydestä, makrokosmoksen ja mikrokosmoksen samankaltaisuudesta, ja siihen nojaavasta täydellisestä resonointikyvystä (todellisesta pyhäin yhteydestä).

***

Evankeliumit ja niitä vanhemmat Paavalin kirjeet luovat lisäksi sellaista kuvaa, että jokaisen yksilön tulisi pyrkiä (etsiä ja kolkutella) taivaallisen Isän täydellisyyteen – sisäiseen samuuteen, jonka saavuttanutta (jokaista) kutsutaan Kristukseksi (Kristuksen ylle pukeneeksi ja sille muodon antaneeksi – oman olemuksensa ilman omaa itsekästä tahtoa luovuttaneeksi).

Mestari Eckhart vakuuttaa, että on olemassa ainoastaan yksi hengellinen Poikuus, joka jokaisen on mahdollista saavuttaa, mikäli hän vain kykenee kääntymään täydellisesti Jumalan puoleen. Tämä edellyttää valmiutta irrottaa mielensä ote kaikista tilapäisen elämän virtausten aiheuttamista tuntemuksista ja ajatuksista. Ajattelu ja tunteilu ovat peräisin katoavuudesta, joten ne on ylitettävä, mikäli pyritään johonkin pysyvään tietoisuuden tilaan.

***

Lienee selvää (myös tieteellisesti), että kaikki on alun perin ollut (ja on yhä) jossakin ajattomassa ydinolemuksessa (kuten Johanneksen evankeliumin alku niin juhlallisesti lausuu – in principio erat verbum), josta vasta ns. alkuräjähdyksessä (valkeuden tulossa) syntyy aika ja kaiken myöhemmin ilmenevän perustekijät.

Raamattu saattoi jopa symboloida tätä alkua (räjähdystä) valkeuden tulolla. Siitä kertoivat myös muinaiset sumerit sekä paljon nykyisiä tieteitä muistuttavalla tavalla keskiajan mystikko Jakob Böhme.

***

Periaatteessa kaiken on täytynyt olla tuossa alkujen alussa (Jumalassa) täydellisesti mukana, koska tyhjästä ei voi tulla mitään – in nihilo nihil fix. Kyseessä on ajaton ja siten muuttumaton asia, joten kaiken ydinolemuksen täytyy myös jäädä siihen ikuisesti (täyteys ei vähene eikä lisäänny).

Tällaisessa mielessä jokainen olento ja olemus on henkiseltä alkuperältään pysyvästi jumalallinen, mutta vain ani harvat kykenevät sen rajallisessa ja kauas erillistyneessä olemuksessaan tiedostamaan, koska inhimillinen tajunta on jossakin vaiheessa samastunut pelkkiin ulkoisiin asioihin – ”kääntynyt pois Jumalasta (perisynnin alainen).”

***

On mahdollista, että kristityt ovat ensimmäisissä kokouksissaan liiaksi personoineet käsitystä jumaluudesta, jolloin se on menettänyt suuren osan alkuperäisestä universaalista luonteestaan.

Samalla ihmisyys on käsitteellisesti etäännytetty alkuperästään niin kauas, että hänen saattamisensa takaisin ”Isän kotiin” vaatii mitä erilaisimpia seurakunnallisia toimenpiteitä (kastetta ja katolisilla katumusta ja rippiä) ja ulkopuolista sovitusta, tai vankkaa uskoa sanallisiin tulkintoihin.

***

Vuorisaarna ja Johanneksen evankeliumi (muiden muassa) edellyttävät ”olemista sisäisesti yhtä alkuperäisen kanssa”, mikä samalla tuonee ”pelastusvarmuuden”, mikäli tietoisuus ei enää toimi pelkästään tunne- ja mentaalisissa olemuksissa, vaan on siirtynyt ajalliseen sidostumattomiin olemuksiin (Pyhän Hengen ja Pojan pysyviin tiloihin) – eli vapautunut katoavaisuudesta totuuden suoran ja välittömän avautumisen myötä.

Tämän tapaisten fundamenttien pohdintaa harjoitettiin tietenkin myös varhaisissa kirkolliskokouksissa, mutta päädyttiin useiden osallistujienkin mielestä omituisiin tuloksiin, joita ei vieläkään uskalleta kyseenalaistaa – saati pyrkiä niitä päivittämään.

***

Nykyisin painitaan pääasiassa muodollisten tai sosiaalisten (parisuhteiden, maahanmuuttajien) kysymysten parissa, jotka tuskin edistävät ihmisten hengellistä kehitystä, vaan synnyttävät usein tarpeetonta vastakkaisuutta.

Kirkon houkuttelevuutta näytetään parantelevan varsin matalin ja maallisin keinoin, joissa ei tosin ole vielä päädytty aivan ”kaljakellunta-kirkon” tasolle. Kilpaa käydään siitä, kuka uskaltaa vihkiä ilman kirkon lupaa, tai kuka rohkenee vastustaa maallisia päätöksentekijöitä.

Kirkon ydintehtävän mukaan johtajien tulisi kilvoitella siitä, miten hyvin he kykenevät näyttämään totuutta etsiville ihmisille suuntaa, jonne kulkien todellisuus saattaisi avautua tai ainakin hieman raottua. Puitteet ovat vielä mitä parhaat (kirkkoja ei sentään ole jouduttu käytön puutteessa myymään).

Ainut mitä tarvitaan, on henkisesti kantava sisältö, joka löytää vastakaikua kaikkien vakavien pyrkivien sisikunnasta.

Mestari Eckhartin varsin lyhyitä saarnoja tultiin 700 vuotta sitten kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä – jalkaisin. Hän tosin kertoi saavansa perusteellisen muodollisen oppinsa lisäksi myös sellaista suoraa ja sisäistä ”opetusta”, jota mitkään oppilaitokset eivät voi tuottaa.

***

Ihmiset eivät ole muuttuneet niin paljon, ettei heissä enää löydy hengen kaipausta – sillä sellainen on istutettu ihmisen syvimpään olemukseen jo ennen aikojen alkua – Ajattoman Isyyden kotona.

 

P.S. Entinen meininki jatkuu - joku moderaattoreista poisti taas tämän tekstin etusivulta!

torstai, 20. huhtikuu 2017

Palautettaisiinko Joosefin kunniaa?

Guido_Reni_-_Saint_Joseph_and_the_Christ

Guido Renin maalaus Josefista ja Jeesuksesta

Evankeliumit ovat paljon aikaansa edellä ainakin sen yksityiskohdan nojalla, että ne nostavat Jeesuksen vanhemmista etualalle Marian. Joosef Jaakobinpoika on esillä vain hetkellisesti ja katoaa sitten täysin taka-alalle.

Matteus kehittelee kyllä Joosefille aina Abrahamiin saakka ulottuvan sukupuun. Siihen lukeutui myös kuningas Daavid, joka antoi Jeesuksen fyysiselle olemukselle kuninkaallisen alkuperän, mikäli hän oli saanut alkunsa Joosefin ja Marian yhteistoiminnasta.

Matteus selittää Jeesuksen alun näin: ”Mutta kun Maria oli kihlattu Joosefille, huomattiin hänen ennen heidän yhteen menoaan olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Kun Joosef, hänen miehensä, oli hurskas, ja koska hän ei tahtonut saattaa häntä häpeään, aikoi hän salaisesti hyljätä hänet.”

Matteus ja Luukas selittävät Marian raskaaksi tulon hengestä varsin yhtäläisesti, kun taas vanhin evankeliumi lähtee suoraan Jeesuksen saapumisesta aikuisena Johanneksen kastettavaksi.

Markus kuvaa Jeesusta sellaisena, joka ei tule kastamaan vedellä vaan Pyhällä Hengellä. Kun Johannes sitten kastoi Jeesuksen, evankelista kuvaa taivasten auenneen ja Hengen niin kuin kyyhkysen laskeutuneen häneen.

Markuskin viittaa Esaiasta siteeraten enkeleihin, jotka Jumala lähettäisi valmistamaan tietä, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti  laittamaan Jeesuksen fyysistä olemusta alkuun.

Johanneksen evankeliumi aloittaa ”kaiken alusta”, jolla ei ole juuri mitään tekemistä historiallisen Jeesuksen persoonallisen olemuksen kanssa.

***

Jeesuksen fyysisen olemuksen hengellinen alkuperä on mitä todennäköisimmin evankelistojen itsensä kehitelmä. On vaikea sanoa onko se jo alun perin tarkoitettu allegoriaksi, vai halusivatko kirjoittajat vain luoda mestaristaan kaikesta muusta poikkeavan kuvan.

Ihmiset eivät ole milloinkaan lisääntyneet partenogeneettisesti. Sellaiseen kykenevät lähinnä kummitussirkat, kirvat ja amatsonimollit.

***

Hengestä sikiäminen saattaa todellisuudessa viitata siihen, että Jeesus oli jossakin vaiheessa ”syntynyt uudelleen ylhäältä” eli yhdistynyt sisäisessä olemuksessaan henkiseen – Pyhään Henkeen tai mahdollisesti sitä astetta korkeampaan, Poikaan.

Jordanin kasteeseen liitetty valkoisen kyyhkyn laskeutuminen viitannee tällaiseen muutokseen, jonka tapahtuminen konkreettisen vesikasteen aikana (Jeesusta henkisesti alemman toimesta) ei sinänsä liene kovin todennäköistä. Kertomus Jordanin kasteesta saattaa siten olla pelkästään evankelistojen rakentamaa esipuhetta Jeesuksen julkiseen elämään.

On mahdotonta päätellä, milloin Jeesuksen ylhäältä syntyminen olisi tapahtunut, koska hänen varhaisista vaiheistaan ei ole löytynyt luotettavaa tietoa.

Kristillinen liike on muutaman ensimmäisen vuosisadan kuluessa rakentanut sellaisen kuvan Jeesuksesta, että hän oli olemukseltaan jumalallinen ja kaikista muista poikkeava jo syntyessään eikä siten päätynyt tähän tilaan vasta jossakin elämänsä vaiheessa.

Itämaiset perinteetkin tuntevat kyllä käsitteen avatara, joka tarkoittaa syntyessään jumalallista, mutta he käsittävät jumalallisuuden avautuneen sisäisesti jossakin sielullisen olemuksen (kausaalisen olemuksen) aikaisemmassa kehityksen vaiheessa. Lisäksi itämaiset perinteet pitävät jumalallisuuteen pyrkimistä ja pääsemistä kaikille avoimena mahdollisuutena, jota ei voida monopolisoida kehenkään historialliseen olemukseen (koska jumalalliset lait ovat universaaleja).

***

Joosefin jääminen vaimonsa varjoon saattoi osaksi johtua siitä, että roomalaisissa piireissä naispuolisen parantamisen jumalattaren, Isiksen, palvonta oli suosittua. Ei liene sattuma, että Jeesus-lapsi kuvataan Marian sylissä lähes identtiseen tapaan Horuksen ja Isiksen kanssa. Horuksen isä oli Osiris, yksi Egyptin tärkeimmistä jumalista, joka hallitsi kuoleman valtakuntaa.

***

Evankelistojen tarve eristää Jeesuksen fyysisenkin olemuksen alku kaikista ”lihallisista toiminnoista” johtunee siitä, että seksuaalisia toimia (erityisesti himoa) on pidetty ”kaiken syntisyyden lähteenä.” Näin siitäkin huolimatta, että lihallisten toimintojen alkusysäys lähtee yleensä mielenliikkeistä – ja että ilman noita toimia ihmiskunnan ei olisi mahdollista ”tuoda henkeä aineeseen” tulemalla täysin tietoiseksi olemisen kaikista tiloista.

***

Matteus on evankelistoista kaikkein värikkäin kertoja, joka lisäilee kertomuksiinsa muista lähteistä poimittuja episodeja ja draamatiikkaa. Juutalainen hurskaskaan olisi tuskin suhtautunut vaieten siihen, että kihlattu oli raskautunut ennen hänen kosketustaan – tuskinpa hän olisi alistunut aisankannattajan rooliin minkään argumentin nojalla, vaan olisi vaatinut juutalaisen käytännön mukaista rangaistusta.

Marian neitseys lienee siten pelkkä kuriositeetti, joka ainakin koko hänen elinaikaansa sovitettuna tulee hyvin merkilliseksi, sanotaanhan Jeesuksella olleen neljä veljeä, joista Jaakob tunnetaan parhaiten, koska häntä pidetään Jerusalemin seurakunnan johtajana (Paavalin mukaan sen tukipilarina) sekä ansiokkaan Jaakobin kirjeen laatijana.

***

Vähäisestä Joosefia koskevasta aineistosta on mahdotonta päätellä hänen hurskautensa laatua. Jälkikasvun perusteella hän lienee kuitenkin hoitanut kasvatustehtävänsä vallan mainiosti, vieläpä niin hyvin, että ainakin Jaakob ja Jeesus olivat luku- ja kirjoitustaitoisia miehiä, jotka kohosivat arvostettuun asemaan ominaisuuksiensa – ei syntyperänsä – perusteella.

Joosefin on täytynyt olla juutalaiseksi mieheksi myös varsin suvaitsevainen, koska hän salli vaimonsa kuljeksia vapaasti omilla teillään. Ehkäpä hän oli yksi niin sanotuista hiljaisista, joka ei autuudessaan koskaan pyrkinyt etualalle, mutta jonka vaikutus oli luonteeltaan sisäistä.

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Runollisesti ylösnousemuksesta

joutsenen%20nousu.jpg

Ikuiseksi haluaa ihminen itsensä ja kaiken sen, mistä hän pitää.

Uskoo, että aika parantaa haavat ja tuo pysyvän onnen,

kunhan vain odottaa, kunnes ei enää muista, mitä odottaa.

 

Ajatus perustuu mielikuvaan, joka nojaa aikaisempiin ajatuksiin.

Voi ihmistä, joka pitää kuvitelmaa todisteena olevaisuudesta.

 

Ajatukset ja tunteet tulevat ja menevät kuin virran kuohupäät.

Mikään muuttuva ei voi olla totta.

 

Aika on puu, joka kasvattaa kahdenlaista hedelmää:

pahaa ja hyvää, turhaa ja tarpeellista.

Vain hupsu luottaa sellaiseen, jossa ei ole mitään pysyvää:

tänään tätä, huomenna jotakin muuta,

ei aikaakaan, kun jo pelkkää maata.

 

Syöden voi aika tulla sulatetuksi

ja ensimmäinen Aadam viimeiseksi.

 

Niin kaukana katseelta elämän puu,

joka ei kaadu, vähene tai kuole.

 

Raskaana hengestä, kaikkea maallista keveämpänä,

vapaana mielestä, vaan ei kevytmielisenä.

Kohoat sinne, missä ei ole mitään tai ketään.

 

On vain yksi ja sen mukana kaikki.

 

P.S. Tämänkin kirjoituksen joku moderaattoreista poisti etusivulta! Mihin hän tällaisella järjettömällä blogikiusaamisella pyrkii? Tuskin ainakaan henkisten asioiden edistämiseen, pikemminkin eristämiseen!

sunnuntai, 16. huhtikuu 2017

Ajatuksia ylösnousemuksen ehdoista

ilmapallo.jpg

Kristillisen kirkon piirissä on kehitelty näkemys, että ylösnousemus tapahtuu armon ja uskon kautta – todennäköisesti tosin vasta viimeisenä päivänä.

Viimeisenä päivänä herättäminen nojaa lähinnä Johanneksen evankeliumin kuudenteen lukuun, jossa ”herättäminen” edellyttää Kristukseen liittymistä, Pojan näkemistä (sisäistä kokemista), Isän vetoapua sekä ”Kristuksen veren ja lihan (henkisen olemuksen) syömistä (siitä tietoiseksi tuloa) ja Kristuksessa sisäisesti pysymistä (ei vain tilapäisiä ekstaattisia tiloja).”

Ylösnousemus ajoitetaan yleensä fyysisen kuoleman jälkeiseksi tapahtumaksi, kun se monien evankeliumien antamien viitteiden mukaan tulisi tapahtua jo elinaikana.

Selvimmin tämän edellytyksen tuo esiin Tuomaan evankeliumi, jonka 59. sanonta esittää: ”Etsikää häntä joka elää (ajatonta), ettette kuolisi. Kuoltuanne te ette voi löytää häntä, vaikka haluaisittekin.”

Sanonta toteaa, että ihminen säilyttää tajuisuutensa myös kuoleman jälkeen, mutta sillä ei enää ole samoja mahdollisuuksia laajeta ja syvetä kuin fyysisen elämän aikana, vaan se ajautuu jonkinlaiseen maallisten kokemusten subjektiiviseen sulatteluvaiheeseen. Tajunta ei siten irtoa ajallisuudesta, vaan joutunee työstämään niistä pois kaikki jännitteet ja aikasidonnaisuudet.

Matteuksen evankeliumin 18. luku edellyttää ylösnousemukselta, että henkilö on ensin muuttanut tietoisuutensa painopisteen pois ulkoisista ja tilapäisistä asioista, eli kääntynyt. Sen jälkeen hänen mielensä pitäisi vielä tyhjentyä kaikista ehdollistumista niin täydellisesti, että häntä voidaan kuvaannollisesti pitää pienen lapsen (joka ei vielä osaa sanoa ”minä”) kaltaiseksi.

Johanneksen evankeliumin kolmas luku toteaa, ettei ihminen voi päästä (varsinaiseen) Jumalan valtakuntaan ellei hän synny uudestaan ylhäältä – ellei hän tule sisäisesti täysin (pysyvästi) tietoiseksi henkisestä olemuksestaan henkisessä olemuksessaan (ajattomasta elämästä itsessään). Pysyvästi ylhäälle (henkeen) syntymisellä ei siten tarkoitettane mitään ”kanan lentoa”, joka on äänekäs ja lyhyt eikä muuta kanan sisäistä tai ulkoista olemusta.

Uuden Testamentin ydinsanoman mukaan ylösnousemuksen tulisi tapahtua elinaikana, jolloin ihmisyydessä ovat läsnä kaikki olemuspuolet (fyysinen, psyykkinen, sielullinen ja henkinen). Ne kaikki pitäisi kyetä saattamaan keskenään vuorovaikutukseen niin, että tietoisuuden keskus olisi henkisissä olemuksissa.

Sellainen ei tietenkään ole saavutettavissa pelkästään ihmisen tahtoponnistuksin, vaan se edellyttää henkisten olemusten myötävaikutusta – niin sanottua armoa. Mestari Eckhartin mukaan jumalallinen armo ei toimi inhimillisen sattumanvaraisuuden tapaan, vaan omien ehdottomien lakiensa mukaan. Jumalan on vuodatuttava sielun korkeimpaan olemukseen heti, kun inhimillinen tajunta on vapautunut kaikista maallisen elämän aiheuttamista ehdollistumista.

Vapautumisen prosessiin itseensä sisältyy jo paljon henkistä apua, jossa todellinen omatunto (ei siis lauman ääni) eli syvempi ja suorempi ymmärrys alkaa saada määräävän aseman mentaalisessa olemuksessa.

Ylösnousemuksen edellytyksiä voitaneen kuvata siten, että mitä keventyneempi ihmisen tajunta on kaikkien ajallisten ja katoavien asioiden (aineen, vallan ja kunnian) suhteen sitä lähemmäs ajattomuutta hän voi sisäisessä olemuksessaan kohota. ”Jumalaton filosofi” Nietzsche kuvasi ihmisen tajuntaa ajallisessa pitävää voimaa oivallisesti ”painavuuden hengeksi”, Johanneksen evankeliumi ”tämän maailman ruhtinaiksi” ja Paavali ”tämän maailman hengeksi tai valtiaiksi.”

Kun puhutaan ”kuolleiden ylösnousemuksesta”, täytyy muistaa, että raamatussa kuolleella käsitetään usein kaikkia sellaisia, joissa ei ole pysyvää ”elämää itsessään.” Tässä mielessä kuollut on kyllä tajuinen, mutta tajunta on rajoittunut hänen omiin ehdollistumiinsa. Matteuksen 8. luvussa Jeesus toteaa omituisesti: ”Antaa kuolleiden haudata kuolleensa.” Fyysisesti kuolleet eivät tietenkään hautaa ketään, joten lausuma tarkoittanee aivan tavallisia ”lihallisia ja psyykkisiä (ei hengessä heränneitä, ylösnousseita)” ihmisiä.

Monet kristinuskon ydinteemat on muotoiltu pitkän historiallisen prosessin kautta, jossa ei ole vältytty popularisoinnilta, demokratisoinnilta, yksinkertaistamiselta ja konkretisoinnilta. Prosessin tuottamat tunnustukset eivät siten hetikään kaikilta osin vastaa suoraan evankeliumeista saatavia näkemyksiä.

Evankeliumitkin ovat tietenkin evankelistojen tulkintoja joitakin vuosikymmeniä aikaisemmista tapahtumista ja niiden merkityksestä, mutta ne lienevät kuitenkin alkuperäisempiä kuin kirkolliset päätelmät, joihin on sekaantunut sekä maallista että hengellistä valtapolitiikkaa ja tietämättömyyttä.

Totuus itsessään on tietenkin muuttumaton eikä ”häiriinny” inhimillisistä tulkinnoista. Sanotaanhan raamatussakin, ettei Poikaa ja Isää (korkeimpia henkisiä todellisuuksia) voi mikään inhimillinen toiminto pilkata.

Tulkintojen suhteellinen merkitys on siinä, kuinka hyvin ne voivat edistää ihmisten sisäistä kasvua ensin ajallisen ymmärtämiseen ja sitten siitä pois oppimiseen – kaiken välittömään tiedostamiseen itsessään.

 

P. S. Joku moderaattoreista poisti tämän artikkelin etusivulta - keskiaikaista toimintaa!