sunnuntai, 8. heinäkuu 2018

SUPERMIEHET

superhuman.jpg

Englannin sana SUPERMAN on käännetty suomeen teräsmieheksi. SUPER on latinaa ja merkitsee jotakin yli menevää, ylhäällä, yläpuolella, korkealla tai päällä olevaa. Englannin (ja monen muun kielen) MAN tarkoittaa ihmistä tai miestä. Sana on peräisin sanskritista, jossa se kuvaa ajattelua tai järkeä.

Joissakin itämaisissa perinteissä puhutaan MANASAPUTROISTA, järjen pojista, joilta ihmiskunnan uskotaan perineen ajattelukykynsä silloin, kun nämä itse nousivat olemuksessaan korkeammalle tasolle.

SUPERMAN tarkoittaisi sananmukaisesti lähinnä ylijärjellistä, tietoisuutensa suhteen tavallisesta älyllisyydestä poikkeavaa ihmisyksilöä.

Joe Shusterin ja Jerry Siegelin luoma sarjakuvasankari julkaistiin jo v. 1938. Teräsmies oli tuhoutuneella Krypton-planeetalla syntynyt, maallisten ottovanhempien kasvattama lapsi, joka sai nimen Clark Kent. Alkuperäinen hahmotelma poikkesi huomattavasti myöhemmistä versioista ollen kaljupäinen mies, joka harjoitti telepatiansa avulla rikollisuutta.

Hahmon myöhemmissä versioissa Clark Kent alkoi taistella rikollisia vastaan ja pelastaa ihmisiä onnettomuuksilta ja luonnonkatastrofeilta. Varhaisissa sarjakuvissa teräsmiehellä oli kyky loikata 200 metriä, jota myöhemmin paranneltiin supernopeaksi lentokyvyksi. Sen lisäksi mies omasi ylivertaiset voimat, haavoittumattomuuden (paitsi kryptonia vastaan), sekä sai aikaan pyörremyrskyn tai jäätymisen puhaltamalla. Hänen näköaistinsa kattoi koko spektrin ja havaitsi elävien olentojen auran. Sen avulla saattoi tarkastella myös kaukaisia tai mikroskooppisen pieniä kohteita.

Teräsmies on saanut paljon vaikutteita vanhoista henkisistä perinteistä, joissa on mainintoja mm. levitoinnista, erilaisista selvänäön kyvyistä, jotka yltävät kaukaisiin kohteisiin ja mikroskooppiselle tasolle.

Itämaisten mestarien kerrotaan sytyttäneen nuotion tuleen puhaltamalla. Kristillisyyden ydinhahmon sanotaan lukeneen ihmisten ajatukset ja suorittaneen mitä ihmeellisimpiä tekoja. Hänen jälkeensä tunnetaan Apollonius Tyanalaisen kaltaisia ihmeiden tekijöitä ja kirkon piirissä toimineita thaumaturgeja.

Teräsmiehen vastustajaksi kehitelty ULTRAMIES luonnehditaan hänen käänteisuniversumissa asuvaksi pahanlaatuiseksi kaksoisolennokseen, joka ainakin periaatteessa muistuttaa kristillistä personoitua pahuutta eli saatanaa (jolla myös on oma universuminsa, lukemattomien ihmisten ”loppusijoituspaikka” – helvetti).

SUPERMANIN ja kristillisen SUPERSTARIN (Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin rockoopperan nimen mukaan), Nasaretin Jeesus Kristuksen välillä löytyy ainakin se ero, että jälkimmäinen kiinnitti huomiota lähinnä ihmisten sisäisen olemuksen ”pelastamiseen” eikä suunnannut voimiaan edes itsensä suojelemiseen.

Sisäisen olemuksen kehittämistä, saati pelastamista (ikuiseksi saattamisesta), on tietenkin hyvin vaikea ilmentää sarjakuvan tai elokuvan keinoin, vaikka siihen liittyvät prosessit itsessään saattavat todellisuudessakin olla mitä dramaattisimpia (kärsimysten täyteisiä).

Lähes kaikki henkisen perinteet puhuvat SUPERIHMISESTÄ – tai ainakin ihmisessä olevasta mahdollisuudesta ylittää tavanomaiset inhimilliset rajoituksensa sekä tietoisuuden että myös voimien suhteen. Itämailla pyritään kasvattamaan kelvollisista oppilaista mestareita. Kristillisessä perinteessä yritetään kuolettaa vanha Aatami, että uusi voisi astua sen sijaan – ja että äärimmillään Kristus tulisi puetuksi ylle ja samalla yksilö antaisi hänelle taas fyysis-psyykkisen muodon.

Filosofi Nietzsche puhui samasta mahdollisuudesta kohota kaiken tavanomaisen yläpuolelle YLI-IHMISEKSI, joka tarkoittaa korkeimmillaan samaa kuin kristillinen käsite KRISTUS. Nietzsche määritteli lisäksi yli-ihmistä alemman asteen korkeammaksi ihmisyydeksi, ymmärryksen suhteen hyvin kehittyneeksi ihmiseksi, jollaista Uuden Testamentin kuvauksissa symboloidaan Johannes Kastajalla (korkein inhimillisen ihmisen tila).

Vasta ”lasten kaltaiseksi tuleminen” nostaa ihmisen sisäisesti inhimillisten rajoitusten yläpuolelle sekä filosofi Nietzschen että evankeliumien näkemysten mukaan. Lapsen kaltaisilla ei tietenkään tarkoita lapsellisia tai typeriä ihmisiä, vaan sellaisia, jotka eivät enää tarvitse ehdollistuneita ajatusprosesseja toimintansa pohjaksi, vaan tiedostavat kaiken tarvitsemansa ”suoraan ylhäältä, ehdollistumattomasta pyhäin yhteydestä.”

Tällaisia näkemyksiä voidaan tietenkin pitää pelkkinä spekulaatioina, joiden avulla on pyritty korostamaan jonkin aatesuunnan ylivertaisuutta. Jopa kristillisen kirkon piirissä yli-ihmisyys on suurelta osin rajattu ainoastaan ydinpersoonaan, Jeesus Kristukseen, jonka toimintaan tavallisten ihmisten on tarve rakentaa uskonsa – ainakin muodollisesti.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus itse tosin kehotti kaikkia ihmisiä samaan ykseyteen Isän kanssa, missä hänen oma sisäinen olemuksensa jo oli. Hän vakuutti, että opetuslapsetkin voisivat suorittaa jopa suurempia ihmeitä kuin hän itse, mikäli he vain kykenisivät ottamaan vastaan Pyhän Hengen – tullen sen myötä sisäisesti korotetuksi aivan toisenlaisen tietoisuuden piiriin.

Lienee mahdotonta päätellä varmasti, kuinka moni Jeesuksen opetuslapsista todella pääsi lähimainkaan samaan tilaan kuin hän itse – jotkut kun jopa väittävät, että Jeesus sai arvoisensa oppilaan vasta Paavalissa.

Ensimmäisten vuosisatojen aikana Jeesusta koskevaan perimään liittyneet moninaiset kirjoitelmat antaisivat kuitenkin viitteitä siitä, että aatteen leviäminen ei ollut kiinni pelkästään apostoli Paavalin käsistä ja jaloista, vaan näkemyksiä tutkittiin ja tulkittiin hänen aikanaan ja hänen jälkeensä myös hänestä riippumattomissa piireissä. Monet ei-kanoniset tulkinnat on nimetty jonkin tunnetun opetuslapsen mukaan (kuten Marian, Filippuksen, Pietarin ja jopa Juudaksen evankeliumit), mikä ei kuitenkaan takaa sitä, että kyseisillä opetuslapsilla olisi ollut jotakin tekemistä tekstien synnyssä.

Ihmeisiin tai yli-ihmisiin uskominen on useimmille ihmisille kaikkea muuta kuin helppoa. Tieteellis-materialistinen maailmankuva on muutaman viime vuosisadan aikana syöpynyt lujaan etenkin länsimaiseen ajatteluun, jossa ajattelua ja havaintoja sinänsä pidetään ihmisyyden korkeimpana kykynä – huolimatta sen kautta saavutetuista kyseenalaisista ilmiöistä (sodista, saastumista yms.).

Evankeliumit puhuvat ani harvoista, jotka osoittautuvat kelvollisiksi ottamaan vastaan ja vastuun korkeammista voimista, joiden käyttäjää ulkoiset tai sisäiset ärsykkeet eivät enää voi horjuttaa. Heidän tulee tilanteista huolimatta pysyä sisäisessä rauhan tilassa, mistä käsin vain harvoin puututaan ”elämän luonnolliseen kulkuun” – saati siirrellään vuoria.

Monet meistä haluaisivat varmaan saada sellaiset supermiehen tai -naisen voimat, joita ei synny punttisaleilla edes steroideiden avulla. Fyysisen voimin aikaan saatavat asiat ovat kuitenkin varsin vähäpätöisiä ja ohimeneviä, joten sellaisten hankkimiseen ei kannattaisi käyttää kovin paljon rajallista aikaa ja energiaa. Saattaa jopa käydä jopa niin, että lihaksistoon kertynyt saavutetaan tajunnan kustannuksella.

Lähes kaikkien vakavasti otettavien perinteiden mukaan superihmisyyden kynnys löytyy inhimillisten halujen piiristä. Niiden täytyy kokonaan lakata, että jotakin suurempaa voitaisiin luovuttaa ihmisen valtaan. Evankeliumit puhuvat elämänsä kadottamisesta tai itsensä unohtamisesta, koska ilman sellaista muutosta ihminen käyttäisi ”supervoimia ja -tietoisuutta” todennäköisesti itsekkäisiin tarkoituksiin.

 

lauantai, 7. heinäkuu 2018

Tuhottavaksi tehtyä "kirjallisuutta"

tuhoa%20kirja.jpg

Kanadalaisen Keri Smithin suuren suosion saavuttaneen ”kirjallisen työn” nimi on ”TUHOA TÄMÄ KIRJA.” Se on nyt ilmestynyt myös suomenkielisenä WSOY:n kustantamana (rima näyttää asetetun ”kukkaron korkeudelle”).

Erään arvostelijan mukaan kirja antaa sen hankkineelle (lukija-sanaa ei voitane edes käyttää) ”vapaat kädet” toteuttaa itseään – jokaiselta sivulta löytyy tosin toimintaohjeet siitä, mitä tulisi tehdä (joten mihin se vapaus on jäänyt?).

Ohjeiden mukaan jollekin sivulle voi sotkea ruokaa, toiselle jotakin tahmeaa, kolmannelle piirtää pitkä viiva. Jonkin sivun voi repäistä irti, toisen taittaa lennokiksi ja myydä (jos joku sattuisi ostamaan). Kirjan voi heittää mäkeä alas, ottaa mukaan suihkuun ja antaa kaverinkin osallistua sotkemistalkoisiin (mikäli kaveripiiristä löytyy yhtä korkean kulttuurin harrastajia). Siitä muodostuu näin omistajansa näköinen ja hajuinen teos.

Kirja lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi terapiavälineeksi, johon voi purkaa aggressioitaan ja turhautumiaan. Vajaa kymmenen euron hintaisena se on halvempi kuin posliiniastioiden rikkominen tai käynti psykiatrin vastaanotolla.

Ennen sidottuja kirjoja kirjallisia tuotteita tehtiin mm. papyruskääreiksi. Paperiteollisuus on jo kauan ennen Keri Smithin oivallusta tuottanut pehmopaperista itse täydennettäviä ”kirjoja”, joissa ei ole edes luovuutta sitovia käyttöohjeita. Niistä syntyy omistajansa hajuisia tuotteita, jotka huuhdotaan välittömästi kiertoon.

Pehmopapereiden valmistajat voisivat tietenkin osallistua varsinaisiin kulttuuritoimintoihin painattamalla kääröihinsä hienoja mietelauseita tapaan:

Pyyhi vastaavat ainekset myös omasta mielestäsi! Puhdasta tulee – huomiseen saakka!

Maailman kulttuurihistoria osoittaa selvästi, että suuret joukot eivät vaadi kovin paljon ja että heiltäkään ei saa vaatia juuri mitään. Kansa tahtoo sirkushuveja, kaljakelluntoja ja aikuisten tosimielistä pallon perässä juoksemista (fudista?), jota taiteilija Einari Uusikylä kutsui ”kinttukulttuuriksi.”

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ”kulttuurin” nimissä on suoritettu mitä erikoisimpia ”kokeiluja”. Jumalan teatterilaiset eivät tyytyneet omien kirjojensa turmelemiseen, vaan suihkuttelivat alastomina 1987 yleisönsä päälle sammutusvaahtoa, kananmunia ja ulosteita. Yleisön ohella myös esittäjät itse pakenivat kadulle, josta poliisi otti taiteilijat kiinni.

Taiteiden suhteen on tapana todeta, että sen vastaanottamisessa on kyse makuasioista – useiden ylilyöntien ja häkellyttämistarkoituksessa tehtyjen tempausten ja töiden suhteen voitaisiin kyllä todeta, että kyse ei ole mausta, vaan sen puuttumisesta.

Taidemaalari voi ripustaa tyhjän kankaan ja kertoa sen sisältävän kaiken, mitä kukin katsoja kykenee mielessään kuvittelemaan. Pianisti voi istua muutaman minuutin soittimen ääressä painamatta ainuttakaan kosketinta – jokainenhan voi kuvitella omanlaisensa musiikin ja nauttia siitä tämän siunatun hiljaisen hetken ajan.

Andersenin sadussa keisarilla oli uudet hienot vaatteet, joita kaikki ylistivät vuolaasti, kunnes eräs lapsi totesi keisarin kulkevat ilman vaatteita.

Ihmiset ovat ehkä turhankin hyvin oppineet ”sivistyneen tavan” myötäillä kritiikittä toisten näkemyksiä, että tulisivat näin itse hyväksytyiksi. Filosofi Nietzsche totesi tästä taipumuksesta:

”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Saattaa olla niin, että meidän pitäisi vapauttaa omaa tervettä ”lapsenmielisyyttämme” sen verran, että uskaltaisimme ilmaista todella omia näkemyksiämme, vaikka ne eivät kaikilta osin olisikaan yleisenä pidetyn mielipiteen mukaisia. Yleinen mielipide on useimmiten joidenkin ”kellokaspässien” muodostama, jota ”lampaat” sitten kiltisti seuraavat tullakseen hyväksytyiksi laumaan.

Periaatteessa tietenkin voidaan todeta edellä mainitun filosofin sanoin, että koko elämä on kiistaa makuasioista – ainakin niin kauan, että ihminen on jossakin määrin päässyt selville elämän dynamiikasta ja tarkoitusperistä – ja osaa soveltaa niitä elämäänsä.

Lienee selvää, että suurin osa meidän jokaisen oman kirjamme sivuista joutuu ”sielun silppuriin”, koska ne ovat sisäisen olemuksemme ja tarkoitustemme suhteen kelvottomia – Saarnaajan mainitsemaa ”turhuutta.” Valitettavaksi tilanne muodostuu lähinnä silloin, jos koko kirjamme sisältö koostuu pelkistä ruoka-tarpeiden jätöksistä tai raivon ja ilon purkauksista – ja häviäisi siten ottelumme lopussa kuin ”suolikaasut Saharaan.”

 

tiistai, 3. heinäkuu 2018

Johanneksen evankeliumi intialaisen mystiikan valossa

etukansi.jpg

SUKELLUS KRISTILLISEN SANOMAN HENKISEEN YTIMEEN

 

Tänä keväänä mielenkiintoni kiinnittyi Kanadassa toimivan vertailevan uskontotieteen professorin, FT Ravi Ravindran alun perin v. 1990 julkaisemaan kirjaan

”Johanneksen evankeliumi intialaisen mystiikan valossa.”

Hankin teoksen ja pyysin siihen tutustuttuani tekijältä lupaa kääntää kirja suomeksi ja julkaista vapaasti luettavana e-kirjana. Lupa tuli kolmen tunnin kuluttua.

Kirja on käännetty usealle kielelle ja herättänyt maailmalla erittäin paljon kiinnostusta ja arvostusta:

Kirjan ilmestymisen jälkeen ”Maailman Uskonnot” -kirjan kirjoittaja, edesmennyt professori Huston Smidt, totesi Ravindran teoksen kohoavan ”maamerkiksi uskontojen välisessä vuorovaikutuksessa.”

Harvardin yliopiston maailman uskontoja tutkivan keskuksen johtaja, Wilfred C. Smith, lausui kirjan luettuaan, että ”sen lukeminen ei tuottanut pelkästään iloa, vaan liikutti minut lisäksi itkemään.”

Amerikassa The Catholic Theological Society järjesti v. 2009 vuosikokouksensa yhteydessä erillisen tilaisuuden juuri tämän tri Ravi Ravindran kirjan puitteissa.

 

Niille, jotka etsivät elämän syvimpiä tarkoituksia, voi tästä linkistä aukeava e-kirja antaa paljon uusia virikkeitä:

 

http://www.netikka.net/studiomielty/Johanneksen%20evankeliumi%20intialaisen%20mystiikan%20valossa.html

lauantai, 23. joulukuu 2017

Kiitos lukijoilleni

mina.jpg

Yhdeksän vuoden ajan olen ”vuodatellut Vuodatukseen.” Artikkeleita on kertynyt 475 kpl. Niistä suurin osa on koskenut hengellisiä ydinteemoja.

Kiusalliseksi ongelmaksi on muodostunut se, että artikkelit turhan usein häviävät etusivulta (saattavat tosin palata huomautuksen jälkeen).

Vuodatuksen toimitusjohtaja Holmilan mukaan blogistossa ei harjoiteta aktiivista moderointia, vaan kyse on ”välimuistin ominaisuuksista”.

En voi olla ihmettelemättä sitä, että sokea välimuisti iskee valikoiden juuri minun artikkelieni kohdalla – etenkin silloin, kun kirjoitus sisältää hieman tavanomaisesta poikkeavia teologisia näkemyksiä (jotka tosin useimmiten nojaavat vakavasti otettavien tutkijoiden julkaisuihin).

Omasta mielestäni en ole harjoittanut yllytystä kansanryhmää kohtaan, saati syyllistynyt rasismiin tai yksilöiden tietoiseen loukkaamiseen. Muutakaan lain edellyttämää syytä kirjoitusteni poisteluun ei pitäisi löytyä, joten ”välimuistin” temppuilu lienee sananvapauslain vastaista.

Hieman kriittisyyttä sisältävä suhtautuminen raamatun ja kristillisten tunnustusten auktoriteettiin ei enää nykyisin saisi olla mikään ”kuoleman synti”, mikäli pahasti sammumassa oleva ”hengen palo” aiotaan saada tämän päivän ihmisiä tyydyttävässä muodossa uudelleen viriämään.

Olen joskus kirjoittanut, että keskiajan saarnamiestä, Mestari Eckhartia, tultiin kuulemaan jopa satojen kilometrien päästä - jalkaisin. Nykyisiä saarnoja ei vaivauduta tulla kuulemaan edes muutaman kilometrin päästä autolla. "Suola on ilmeisesti menettänyt makunsa", eikä tuoretta suolaa vaivauduta kaivamaan riittävän syvältä, kaikkien katoavien muotojen tuolta puolen.

***

Nyt kuitenkin kiitän kaikkia kärsivällisiä lukijoitani jättäessäni tämän blogiston omalta osaltani rauhaan. Samalla toivon, että minua viisaammat (ja välimuistin läpäisemät) alkaisivat kylvää tänne sellaisia ”hengen siemeniä”, jotka voivat itää ja tuottaa hedelmiä myös materialismin kovaksi tallomassa maaperässä.

Antoisia aikoja kaikille lukijoille ja kirjoittajille!

 

Kokoelma (82 kpl) "vuodatuksiani" löytyy alla olevasta linkistä pdf-muodossa (e-kirjana):

http://www.netikka.net/studiomielty/vuodatuksia.pdf

Kirjoittelen tästä lähtien Blogspotiin, jossa ei ole "teologisesti valikoivaa välimuistia"

http://kalervomielty.blogspot.fi/

torstai, 21. joulukuu 2017

Maa on niin kaunis – taivaasta ei tarkkaa tietoa

maapallo.jpg

”Maa on niin kaunis” (virsi 30) on pyhiinvaeltajien virtenä käytetty sleesialainen kansanlaulu 1800-luvun alkupuolelta. Tanskalainen Bernhard Ingemann sanoitti sen uudelleen v. 1850. Laulun suomalaiset sanat ovat Hilja Haahdin v. 1903 laatimat.

1. Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Avaruudesta katsellen maa on todella kaunis planeetta. Maisema- ja luontokuvakilpailuiden tuloksia tarkastellen se näyttää kauniilta myös läheltä.

kuittinen1.jpg

Rujoilta vaikuttavia kohteitakin on löydettävissä etenkin sieltä, missä ihmiset ovat tosissaan purkaneet toisiaan kohtaan patoutuneita aggressioitaan.

huonosti%20suojeltu.jpg

Luojan taivas todetaan kirkkaaksi määrittelemättä sitä, onko kyseessä lähinnä maan ilmakehä vai jokin kaiken ajallisen ja aineellisen taustalla oleva asia. Ilmakehän kirkkaus riippuu ennen muuta siitä, miten paljon aurinko antaa siihen valoaan ja kuinka paljon pilvet päästävät sitä maahan saakka.

Suomen pohjoinen sijainti aiheuttaa sen, että kesän ja talven erot vuorokausivaihteluissa ovat hyvin suuret. Lapissa on meneillään niin sanottu kaamosaika, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Kesällä aurinko antaa valoaan sitäkin enemmän.

Valon väheneminen syksyllä on pantu merkille kaikkialla ja kaikkina tunnettuina aikoina. Jo muinaiset sumerit murehtivat legendoissaan sitä, että joku oli varastanut auringon – ja he iloitsivat joulupuun ja lahjojen kera, kun aurinko jälleen löytyi.

Roomalaiset viettivät ”voittamattoman auringon juhlaansa” jo kauan ennen kuin kristityt sijoittivat Jeesuksen syntymän ja joulunsa samaan ajankohtaan (paavi Julius I:n määräyksestä v. 337 jKr.).

***

Ihana on sielujen toiviotie antaa tavanomaiseen elämänkaaren verraten ehkä turhan positiivisen kuvan – elämään kun sisältyy yleensä myös annos vähemmän ihaniksi (ainakin kokijoiden mielestä) luokiteltavia jaksoja. Jaakob kehotti suhtautumaan jälkimmäisiinkin iloisin mielin, koska ne saattoivat synnyttää kärsivällisyyttä, joka puolestaan voi tehdä mielestä ”ikävyyksille immuunin.”

***

Sielujen toiviotie saattaisi tosin olla paljon syvempi, pitempiaikaisempi ja tasaisempi kehityskulku kuin pelkkä persoonallisten mielten toiviotie. Jälkimmäinen kuljetaan aistimusten, ajatusten ja tunteiden alituisten vaihteluiden puitteissa – edellinen tarkoittanee ”tietä”, joka muodostuu ihmisen olemuksen sisään jälkimmäisten ”hedelmistä.”

***

Maailman kautta – viitannee juuri siihen, että vain osa ihmisyydestä kulkee konkreettisesti ulkoisten kokemusten kautta. Olennaisin ”vaellus” tapahtuu ihmisen sisäisemmissä olemuksissa.

Lienee selvää, ettei maailman kautta kulkeminen jatkuvasti suju laulellen, vaan usein itkien tai itkua pidätellen.

Erilaiset ”maalliset kokemukset” pitävät mielen liikkeessä – etsimässä ”ihanuuksia” ja pakenemassa ”ikävyyksiä.” Tätä kutsutaan ”onnen tavoitteluksi.”

Taivasta kohti ei todellisuudessa viittaa maalliseen, hetkelliseen onneen, vaan pysyvään autuuden tilaan, jollaiseen nykyiset ihmiset vain harvoin pyrkivät tietoisesti suuntautumaan.

Monet haluavat mieluummin viikoksi Thaimaaseen kuin elämän loputtua (tai sen aikana) taivaaseen. Edellisestä paikasta löytyy ”todisteiksi” runsaasti kuvitettuja, houkuttelevia esitteitä, jälkimmäisesti lähinnä epämääräisiä sanallisia viittauksia (taivaan vastakohdasta löytyy tosin varsin vaikuttavia kuvauksia).

***

Valon ja pimeyden, ihanuuden ja inhottavuuden vaihtelut lienevät oppimateriaalia, joka pakottaa tajuisen olennon etsimään ja valitsemaan asioista sellaisia, jotka jollakin tavoin edistävät kunkin ”hyvää oloa (rikastuttavat häntä).”

Maailman rikkaimmat ja mahtavimmat voisivat kuitenkin todistaa, ettei mikään ulkoinen (valta ja kunnia mukaan lukien) voi synnyttää pysyvää onnellisuuden tilaa (autuudesta puhumattakaan).

Viisaat ovat todenneet, että ”joka tyytyy siihen, mitä hänellä on, on aina tyytyväinen!” Ongelma on vain siinä, että inhimillinen mieli vain ani harvoin ja hetkittäin tyytyy olevaan, vaan alkaa odottaa elämältä jotakin uutta. Aikuisetkin säilyttävät eräänlaisen uskon joulupukkiin, mikäli he odottavat huomisen automaattisesti tuovan elämään ”uutta viintä.”

***

Todellinen taivas tarkoittanee tilaa, jossa ei ole muutosta ja vaihtelua, koska jälkimmäiset olisivat selviä merkkejä ”puolivalmiudesta ja epätäydellisyydestä.”

Valon vähäisyys ja ikävyydet pakottavat ihmiset arvostamaan sekä ulkoista että sisäistä ”valkeutta”, joista tosin jälkimmäinen samastetaan hyvin pitkään (toiviotien ensimmäisellä puoliskolla) hetkelliseen nautintoon ja mukavuuteen.

Toiviotien loppupuoliskoon kuulunee ”pois oppiminen” eli irtautuminen mielen esittämistä alituisista lisäämisen vaatimuksista, mikä on edellytys rauhoittumiselle ja luonnolliselle suuntautumiselle ”näkymätöntä valoa kohden.”

Ihminen ei tiedä taivaasta tai Jumalasta mitään, mutta hänessä on ”sisäinen kompassi”, joka ohjaa tajuntaa oikeaan suuntaa, mikäli se kykenee vapaaehtoisesti irtautumaan tilapäisluonteisista kohteista – itsensä mukaan lukien.

Joulu – sisäisesti tulkittuna – merkitsee tajunnan irtautumista kaikista ehdollistumistaan niin täydellisesti, että tietoisuuteen syntyy ”tyhjiö”, jossa periaatteellinen muutos, ”Kristuksen syntymä” voi esteettä tapahtua. Vasta sen toteuduttua ihminen voi saavuttaa todellisen rauhan ja onnellisuuden tilan, jota mitkään ulkoiset tapahtumat eivät voi järkyttää.