tiistai, 18. heinäkuu 2017

Hengellisestä arkajalkaisuudesta

rafaello.jpg

Kuva: Rafaello, Väittely pyhästä sakramentista

Vuodatuksen kirjoittajissa ja lukijoissa (jopa moderaattoreissa) löytyy henkilöitä, jotka ovat tottuneet tai sitoutuneet tiukemmin tai väljemmin kristillisen kirkon ainoina oikeina esittämiin uskontulkintoihin (ns. tunnustuksiin).

***

Jotkin kirjoituksistani saattavat koetella kirkollisten tunnustusten rajoja – monen mielestä osa niistä kulkeutuu selkeästi niiden ulkopuolelle – ja voi siten aiheuttaa jopa närkästystä.

Kirjoitusteni tarkoitus ei ole loukata tai halventaa ketään tai kenenkään ajattelua, ainoastaan nostaa perustellen (siinä määrin kun se puutteellisen ymmärrykseni rajoissa mahdollista) ja tyrkyttämättä esiin erilaisia mahdollisia lähestymistapoja elämän syviin asioihin.

Uuden testamentin mukaan voisi itse kullekin olla hyväksi silloin tällöin venytellä ”omia leilejään” kaatamalla niihin aikaisemmista poikkeavia ajatustapoja – etteivät leilit pääse liiaksi kovettumaan.

Uusi testamentti edellyttää ”lasten kaltaista avoimuutta”, mikä ei suoralta kädeltä torju mitään uutta, vaan antaa sen vapaasti kulkeutua tajunnan läpi, jonka tehtävänä on suodattaa siitä verkkoonsa mahdolliset ”hyvät kalat”.

Me ihmiset olemme täällä toistemme tukena ja turvana, sekä myös hiomakivinä, joiden tehtävänä on hioa pois pahimmat särmämme, että puhdas ja loistava ydinolemuksemme (Jumalan kuva meissä) voisi lopulta tulla näkyviin.

Miksipä muuten Matteuksen evankeliumin Jeesus olisi puhunut miekan ja riitaisuuden tuomisesta maan päälle rauhan sijasta, jollei ristiriidoilla ja erilaisuuden siedon oppimisella olisi ihmisyyden mentaalisen olemuksen jalostumisen kannalta merkitystä.

Vanhurskaaksi kutsuttu Jaakob kehotti suorastaan iloitsemaan kärsimyksistä, koska ne tuottivat (ellei niistä kierouduttu tai katkeroiduttu) luonteeseen kärsivällisyyttä, joka oli yksi edellytys sisäisen olemuksen puhdistumisessa ja täydellistymisessä.

***

Aina voidaan Pilatuksen tapaan pohtia sitä, mikä kussakin asiassa on totuus. Suhteellisten ja yksinkertaisten asioiden suhteen on myös mahdollista saavuttaa yhteisiä näkemyksiä niiden todennäköisestä luonteesta.

Hengellisiksi luokiteltavien ydinteemojen kohdalla kaikki suhteelliset näkemykset osoittautuvat kuitenkin pelkiksi viitteiksi, koska asiat eivät sijoitu ja rajoitu niihin aika- ja tilapuitteisiin, joihin inhimillinen tajunta on ehdollistunut.

Tässä lienee perussyy siihen, että hengellisiä asioita on kautta aikojen esitelty vertausten muodossa, joita ihmisten olisi tarkoitus pohdiskella omakohtaisesti niin pitkään ja perusteellisesti, että asioiden todellinen sisältö (ydinolemus) saattaisi lopulta avautua suorana tietoisuutena ja tiedostamisena itsessään (raamatun sanoin: elämänä itsessään – eli Siinä).

***

Nykyisen raamatuntutkimuksen pohjalta saattaisi olla korkein aika sijoittaa Vanha testamentti historiallisena ja moraalisena (vieläpä tieteellisenä) auktoriteettina sinne, mihin se luonnostaan kuuluu: ikivanhan juutalaisen perimätiedon piiriin.

***

Suomalaiset eivät ota Kalevalaansa historiallisena teoksena, vaan pitkien aikojen saatossa syntyneenä, suullisena perintönä kulkeutuneena eepoksena, jonka Lönnroth on varsin hiljattain järjestellyt ja toimittanut kirjalliseen muotoon.

Kalevalaa on tosin osaksi (teosofiaan sekoittaen) käytetty hengellisenä viitekehyksenä Matti Kurikan johtamassa suomalaisten siirtokunnassa Kanadan Sointulassa. Siellä mm. naiset (Väinön tyttäret) olivat täysin yhdenvertaisia miesten kanssa – ollen (alkuvuosisatojen valentinolaisten tapaan) oikeutettuja kulkemaan henkisissä ydinjoukoissa.

***

Vanhan testamentin ottaminen suoranaisena tai erehtymättömästi välitettynä Jumalan sanana ei ole perusteltavissa, koska se sisältää (ainakin sananmukaisesti tulkiten) runsaasti eettisesti ja moraalisesti kyseenalaista ainesta (kuten suhtautuminen muihin kansoihin, rangaistuskäytännöt, naisten asema, eläinuhrit ja ääretön suvaitsemattomuus). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kirjasta asiallisesti suodatettuna ja tulkittuna löytyisi yleviä, nykypäiväänkin sovellettavissa olevia ajatuksia.

Ihmisillä on järki ja jonkinasteinen ymmärryksen itu juuri siinä tarkoituksessa, että hän sitä käyttäisi: koska se on tärkein hänelle suotu leiviskä – todellisen viisauden esiaste.

***

Valitettavasti jo varhaisessa vaiheessa pääsi muodostumaan hengellisten tekstien kirjaimellinen (terve?) tulkintatapa, jollaista tosin kirkkoisä Origenes piti idioottimaisena.

***

Tiedetään hyvin, että Nasaretin Jeesus asettui opetuksissaan vastustamaan vanhaa juutalaista uskonnollisuutta, joka nojasi konkreettisiin käytössäännöksiin ja tapoihin. Muodollisten toimien kautta yritettiin usein ”ostaa Jumala” edistämään ihmisen asioita. Tällaista ”kauppiaan kaltaisuutta” Jeesus ei hyväksynyt, koska sellainen ei millään tavoin edistänyt muutosta ihmisen mielen alueella, joka Jeesuksenkin mukaan oli elämän ainoa todella merkittävä tavoite.

***

Vaikka apostoli Paavalin sanotaan olleen alun perin tyypillisen juutalaisuuden edustaja, voitaneen hänen ”kääntymyksen jälkeisiä” (tosin monissa kohdin varsin epäselviä) esityksiään (varauksin) pitää suhteellisen puhtaina Jeesuksen opetusten tulkintoina.

Kirjeiden mukaan jotkut tahot (ainakin Keefas, Pietari) pyrkivät kuitenkin jo hänen aikoinaan sekoittamaan tulkintoihin vanhaa juutalaisuutta, jonka osuus kasvoi huomattavasti toisen vuosisadan aikana (mm. synagogatavat ja naisten alisteisuus).

***

On syytä muistaa, että kaikki Uuden testamentin evankeliumit syntyivät vasta Paavalin toiminnan jälkeen (aikaisin vasta 70-luvulla), joten hänen kirjeensä edustavat Uuden testamentin vanhinta puolta. Lisäksi hän oli ollut kosketuksissa Jeesuksen seuraajiin (Jaakobiin, Keefakseen ja mahdollisesti Johannekseen), jotka itse eivät kirjanneet mitään muistiin (joitakin epämääräisiä kirjeviitteitä Matteus-publikaanin hebreaksi kirjoittamasta tekstistä on jäänyt).

***

Evankeliumeita tarkasteltaessa on otettava huomioon, että niiden sisältöön on vaikuttanut mm. kirjoitusajankohdan olosuhteet (erityisesti kirjoittajan omaa kristillistä piiriä koskevat), kirjoittajan haltuunsa saama kirjallinen (jota lienee ollut varsin rajallisesti) ja suullinen perimätieto, sekä tietenkin evankelistan itsensä ennakkonäkemykset.

Suullinen perimätieto saattaa muuttua jo muutamassa tunnissa – saati muutamassa vuosikymmenessä. Eri yhteisöissä on siten saatettu kertoa paljonkin toisistaan poikkeavia opetuksia ja tapahtumia, joihin on lisäilty samaan aihepiiriin istuvia teemoja.

Alun perin vertauskuvallista ainesta on myös voitu muuntaa konkreettisiksi tapahtumiksi, jollaisiin mm. Temppelin puhdistus saattaisi lukeutua (lienee allegoria sielun puhdistamisesta).

***

Jotkut saattava yhä ajatella, että evankeliumit ovat Jeesuksen opetuslasten kirjoittamia, omin silmin todistettuja dokumentteja, mutta sellaisia ne eivät todellakaan ole.

Evankelistat (etenkin Matteus) ovat lisäilleet aforismiperimään elämäkerrallista ainesta (kuten kertomus Jeesuksen syntymästä), yhdistelleet opetuksia (Vuorisaarna), etsineet löysiä yhtymäkohtia Vanhaan testamenttiin (surujen mies), sekä esittäneet (erityisesti Johannes) täysin omintakeisia teologisia tulkintoja.

Uuden testamentin tutkijoiden (ns. Jeesus-seminaarin) mukaan evankeliumien ”autenttisuusaste” (se, mikä osuus tekstistä oli todennäköisesti Jeesuksen itsensä ilmaisemassa muodossa) oli parhaimmillaan 17 % luokkaa (Luukkaan ja Tuomaan versiot).

***

Tunnettujen evankelistojen lisäksi hyvin monet muut ovat ensimmäisten vuosisatojen aikana kirjanneet ja tulkinneet Jeesuksen persoonaan liittyvää perimätietoa, josta aikoinaan kanonisoitiin ainoastaan neljä käytännön opetuksien kannalta riittävän samankaltaista.

Evankeliumeita on (toistaiseksi) löytynyt yli viisikymmentä eri versiota: mm. Marian, Pietarin, Filippuksen, Tuomaan ja jopa Juudaksen nimikkeillä. Niistä voi nähdä, miten monin eri tavoin alkuperäistä Jeesuksen opetusta ja persoonaa on tulkittu, ennen kuin voitolle päässyt suuntaus v. 325 kutisti ”koko totuuden” Nikeassa (pakanallisen keisarin myötävaikutuksella) muutaman sanallisen toteamuksen muotoon.

Kirkko on valtaan päästyään leimannut kaikki poikkeavat tulkinnat harhaopeiksi ja pyrkinyt (usein keinoja kaihtamatta) tukahduttamaan sellaisten esiintymiset ja esittäjät heti sen jälkeen, kun kirkko keisari Theodosiuksen aikana sai aseman ”ainoana oikeana ja oikeutettuna uskonmuotona.”

Nag Hammadin löydöksen (v.1945) jälkeen tutkijoiden käytettävissä on ollut yli 50 kirjoituksen kokoelma, josta on saatu suoraa tietoa siitä, miten alkuvuosisatojen valtavirrasta poikkeavat suuntaukset itse tulkitsivat Jeesuksen perimää.

Eräs tunnetuimmista varhaisen kristillisyyden tutkijoista on amerikkalainen Princetonin yliopiston professori Elaine Pagels, jonka kirjasta ”Gnostilaiset evankeliumit” on poimittu alla olevan linkin ote ”Kenen kirkko oli oikea kirkko?”

https://www.netikka.net/studiomielty/kenen%20kirkko%20on%20oikea%20kirkko.pdf

***

Nikean (Nikaian) jälkeen kristillisten näkemysten ”kehitys” on periaatteellisessa mielessä ollut lähinnä ”kiistaa makuasioista”, jollaista näkemystä saatetaan tosin vierastaa näin reformaation juhlavuotena. Reformaatio koski kuitenkin ainoastaan joitakin tulkinnallisia yksityiskohtia ja varainhankinnan ylilyöntejä (anekauppaa).

***

Vanhan testamentin ”varjo” lienee heijastunut Uudenkin tulkintaan niin paljon, ettei Jeesuksen opetusten syvimpiin ulottuvuuksiin ole haluttu sukeltaa, vaan on poimittu niistä käytännöllisiä elämänohjeita ”reunahuomautuksiksi Mooseksen käskyille”.

Haluttomuuden syynä voi olla se, että Jeesus itse esitti aivan liian ankaria vaatimuksia (luonnollisen itsekkyyden täydellistä kadottamista), jotka ihmisten tuli täyttää, mikäli he todella pyrkivät läpäisemään ahtaan portin ajallisesta ja tilapäisestä ajattomaan ja pysyvään.

Tällaiset vaatimukset eivät sovellu suurten ihmisjoukkojen makuun, koska ihmiset haluavat saada pyrkimyksilleen välittömiä ja varmoja (ainakin sellaisiksi vakuuteltuja) vastineita – mieluummin ajallisen kaltaisia, mutta pitempään kestävämpiä.

Kirkollisen kristillisyyden selkeäksi ydinteemaksi on noussut juutalaisilta lainattu (tosin suuresti laajennettu) oppi sijaissovituksesta, jolle on (sananmukaisesti tulkittuna) hieman vaikeata löytää kantavia perusteita Uuden testamentin puolelta.

***

Laitostuvan kirkon johtajat alkoivat varsin pian esittää kirkkoon kuulumisen ainoana ja lähes riittävänä perustana pelastukseen (Antiokian piispa Gyprianus: kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta), ja ettei tarvinnut etsiä eikä kolkuttaa (Tertullianus), koska kirkon ulkopuolella ei ollut mitään löydettävissä, saati ketään avaamassa.

Pelastuksen saattoi myös saada heittäytymällä uskon takia kuolemaan (Tertullianus: vaihtakaa tunnin tuska iankaikkiseen elämään) – ja tämä ajatus elää valitettavan voimakkaana etenkin ”veljesuskonnon” piirissä.

 

Joku moderaattoreista (se blogikiusaaja) poisti tämän kirjoituksen etusivulta - käsittämätöntä, mutta totta (nyt on keskiviikko, vaan ei sentään keskiaika)!

sunnuntai, 16. heinäkuu 2017

Ihmisetön taivas ja helvetti

suolaa1.jpg

Ihmiset ovat aikojen saatossa luoneet taivaasta mielikuvia, jotka perustuvat heidän parhaisiin kokemuksiin fyysisen ja psyykkisen elämän puitteissa.

Mielikuvien luomisessa ei ole otettu huomioon sitä, että todellinen taivas – puhtaasti henkisenä olotilana – ei koostu erillisistä fyysisistä tai psyykkisistä asioista, vaan poikkeaa luonteeltaan kaikesta aikaan ja tilaan liittyvästä.

Kaikki synoptiset evankeliumit esittävät Jeesuksen sanomaksi sen, että ylösnousemuksessa ei naida eikä mennä miehelle, vaan ollaan niin kuin enkelit taivaassa.

Johanneksen evankeliumi kuvaa taivastilan luonnetta toteamalla, että siinä ollaan yhtä eli sisäisesti samaa olemusta Isän kanssa. Tämän näkemyksen mukaan kaikki kuvaukset ihanteellisesta erillisestä elämästä ovat inhimilliseen kokemukseen rajoittuneen mielikuvituksen tuotteita.

Tavanomaiset taivaskuvaukset saattavat kuvata erilaisia psyykkisiä olemisen tai kokemisen tiloja, joissa on mukana käsitys ajasta sekä erillisistä muodoista ja olemuksista.

Filosofi Nietzsche väitti, että taivas on julma, ihmisetön maa.

Samaa voitaisiin ajatella esitettävän myös evankeliumien kohdissa, joissa taivaaseen astumisen ehdoksi asetetaan itsensä unohtaminen ja elämänsä kadottaminen. Tämä ei tietenkään tarkoita fyysistä kuolemaa – saati sellaiseen hakeutumista – vaan tajunnan irrottautumista ilmiöistä, jotka ovat luonteeltaan katoavia.

Köyhäksi tai lapsen kaltaiseksi tuleminen kuvaavat nekin inhimillisistä ehdollistumista vapautunutta mieltä tai puhdasta olemusta, joka voi ajallisuuden kahleista sisäisesti vapautuneena päästä ahtaan portin tai neulansilmän läpi.

Nietzsche tarkoitti ihmisellä jotakin projektinomaista, joka on ylitettävä, että sen tarkoitus tulisi toteutetuksi. 

Evankeliumien tai Paavalin sanoman nojalla tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, koska nekin kehottavat taivaallisen Isän täydellisyyteen syntymällä uudelleen ylhäältä – ja antamalla sen kautta muoto Kristukselle. Evankeliumit puhuvat Kristuksesta, joka saavutetaan ylentämällä ihmisen poika. Nietzsche puhuu yli-ihmisestä, joka saavutetaan ylittämällä kaikki inhimilliset heikkoudet eli virheelliset samastukset, joita kristillisessä terminologiassa kutsutaan synniksi.

***

Taivas on ihmisetön maa tai pysyvän olemisen tila siinä mielessä, ettei se sisällä ajallisten, peräkkäisten kokemusten aiheuttamia rajoitteita ja puutteita, vaan on kaiken sellaisen perusta ja ydinolemus, joka ei kaipaa täydennystä.

Synoptisten evankeliumien rikas mies -vertauksien yhteydessä opetuslapset kauhistelevat pelastumisen vaikeutta juuri siitä syystä, että ihmisen tulee olla sisäisesti valmis luopumaan kaikesta siitä (hyvästä ja pahasta), mihin hänen mielensä on ehdollistunut.

Jeesus toteaa tähän, että ihminen itse ei kykene saamaan aikaan sisäistä muutostapahtumaa, vaan siihen tarvitaan henkisen olemuksen myötävaikutusta, jota yleensä kutsutaan armoksi.

Periaatteessa lienee niin, että armo sisältyy olennaisena tekijänä kaikkeen elämään ja erityisesti kehitykseen niin, että prosessin tuotoksen kohoaminen astetta korkeammalle tasolle edellyttää alkutilaa kahta astetta korkeamman tekijän läsnäoloa, myötävaikutusta eli ”hapatuksen kaltaista toimintaa.”

ks. Ihmisen kehitys energioiden muutoksina

Johanneksen evankeliumi esittää muutosprosessin loppuvaiheita asettamalla Jeesuksen edustamaan jumalallisen rakkauden olemusta, jonka (sisäinen tai ulkoinenkin) läsnäolo voi kohottaa ajalliseen ehdollistuneen, mutta siitä vapautumassa olevan tajunnan ehdollistumattoman todellisuuden välittömään tiedostamiseen – vapauttavaan totuuteen.

***

Voitaneen ehkä todeta, että todellinen taivas – kaiken alkuna ja loppuna – on inhimillisistä rajoitteista ja puutteista vapaa, pysyväisluonteinen tila.

Miten lienee sitten helvetin laita?

Kuvaukset helvetistä ”toisena mahdollisuutena” on tarkoitettu pelotteiksi ja erinomaisiksi vallan käyttövälineiksi erityisesti niitä vastaan, joilla on asioista poikkeavia ajatuksia.

Helvetin ”esikuvana” on Jerusalemin eteläpuolella oleva laakso (Gehenna), jossa Aahaan ja Manaksen aikana uhrattiin Moolokille lapsia ja johon myöhemmin toimitettiin rikollisten ja itsestään kuolleiden eläinten ruumiit. Kristityt rakensivat tämän pohjalta näkemyksen kuolemantakaisesta rangaistuspaikasta, joka ei ollut vain elinkautinen, vaan jopa iankaikkinen.

***

Helvetille voidaan löytää vastaavuuksia jopa itämaisista näkemyksistä – tosin ei vain toisena mahdollisena ”loppusijoituspaikkana”, vaan ainoastaan kaikkein äärimmäisenä – taivaan tapaan ”ihmisettömänä” tilana.

Puranoissa luokitellaan seitsemän hyvää ja seitsemän vähemmän hyvää tietoisen olemisen tilaa. Hyvistä ainoastaan kolme korkeinta – kristillisenkin näkemyksen mukaista (Isä, Poika ja Pyhä Henki) – takaavat pysyvän (ei katkonaisen) olemuksen ja olemisen.

Lisätietoa "välitiloista"

Huonommista tiloista kolme alinta ovat sellaisia, joista on vaikea nousta – alinta niistä (Atalaa) voidaan luonnehtia ihmisettömäksi, koska siinä koko sielullinen olemus katoaa. Tilaa pidetään kuitenkin hyvin poikkeuksellisena – ja siinäkin ainoastaan ”ihmisyyden projekti” raukeaa tyhjiin, kun taas sen sisin, henkinen itu palaa alkutilaansa.

Puranoiden mukaan taivas on inhimillisyyden ylittävä, helvetti (Atala) sen alittava tila, kun taas rajallinen inhimillisyys kasvaa, kukoistaa tai degeneroituu lukuisissa ajattomien ääripäiden välisissä tiloissa.

Uusi testamentti saattaisi Johanneksen evankeliumissa viitata näihin ”luonnollisiin, laatukohtaisiin, mutta vielä väliaikaisiin tiloihin” Isäni monina asuinsijoina (uusin raamatunkäännös puhuu huoneista).

Paavalikin kirjoittaa (todennäköisesti omasta kokemuksestaan) kolmannesta taivaasta, joka olotilana muistuttaa huomattavasti intialaisten Puranoiden ”kolmatta taivasta” – Svarlokaa.

lauantai, 15. heinäkuu 2017

Uusi paavi – piru vai pyhimys?

uusi%20paavi.jpg

Italialaisen Paolo Sorrentinon luoman sarjan amerikkalaiseksi kuvattu uusi, nuori paavi poikkeaa persoonaltaan huomattavasti tavanomaisesta kirkollisesta johtajasta.

Asetelma on saattanut saada hieman perusvirettä Uuden testamentin vertauksesta, jossa vanhat leilit eivät siedä uutta viintä.

***

Paavin ensimmäisen julkisen puheen taustaksi tuodaan ensin esiin tavanomaisia, sosiaalisiin hyveisiin perustuvia ajatuksia, jotka uusi paavi kuitenkin jättää sanomassaan täysin huomiotta.

***

Sorrentino näyttäisi ainakin tässä suhteessa tuovan esiin Krishnamurtin tapaista näkemystä uskonnollisesta johtajasta, joka ulkopuolisten auktoriteettien ja ihanteiden palvonnan sijaan patistaa ihmisiä todella omakohtaiseen totuuden etsintään.

***

Uusi paavi ei halua tuoda lainkaan esiin ulkoista olemustaan, koska siitä saattaisi muodostua palvonnan kohde – eräänlainen epäjumala.

Tämä on poikkeavaa erityisesti katolisissa maissa, joissa pyhimykset ja pyhät kuvat kuuluvat yhä ihmisten elämään.

***

Krishnamurti hajotti aikoinaan hänen varaansa kaavaillun kirkon tapaisen rakennelman todeten, ettei totuutta voida milloinkaan organisoida. Sorrentinon paavi kävelee hänkin hierarkkisen organisaation ylitse.

Joskus on esitetty vitsinä, että Jumala on kyllä luonut kirkon, mutta paholainen on sen sittemmin organisoinut. Kirkkohistoriasta voidaan poimia runsaasti tätä näkemystä puoltavia esimerkkejä.

***

Uusi paavi haluaa olla näkymätön ja arvaamaton vaikuttaja, joka ajatuksena saattaisi olla peräisin siitä, että myös hänen edustamansa ydinasia – Jumala – on näkymätön ja lisäksi usein arvaamaton.

***

Nasaretin Jeesus kritisoi tavanomaista uskonnollisuutta (fariseuksia ja kirjanoppineita) siitä, että pyrkimyksissä jäädään pahasti puolitiehen tyytymällä pelkkiin muodollisiin ja käsitteellisiin näkemyksiin, jollaisia Jaakob Vanhurskas olisi nimittänyt ”riivaajien viisaudeksi”.

”Jumalaton” filosofi Nietzsche väitti Jeesuksen olleen ihmisten teennäisen ja pinnallisen uskonnollisuuden suhteen oikeassa, mutta inhimilliseen mukavuuteen perustuvaan hyvän ihmisen määritelmään ehdollistuneet ihmiset eivät voineet häntä ymmärtää.

Mestari Eckhart sanoi, että muodollisenkin uskonnollisuuden kautta ”voi kyllä löytää tien, mutta saattaa myös sen lumoissa kadottaa tiehen kätkeytyvän Jumalan.”

***

Uusi paavi edellytti puheessaan täydellistä ja suoraa yhteyttä Jumalaan.

Tämä on myös Uuden testamentin yksi perusajatus: Jumalan rakastaminen yli kaiken, koko olemuksellaan niin, että kaikki maallisen elämän ehdollistumat antavat lopulta myöten. Vasta silloin voi rajallinen elämännäkemys (katoava, aikaan sidottu elämä) antaa sijaa jollekin aivan toisen laatuiselle – Jumalalle (pysyvälle, ajattomalle elämälle).

Samaa yhtyettä tai pikemminkin ykseyttä kuvaa Johanneksen evankeliumi sanoin: ”Isä ja minä olemme yhtä.”

***

Sorrentino tuo (ainakin alkujaksoissa) paavinsa persoonallisuudessa esiin paljon puhtaasti inhimillistä heikkouksia: lapsuuden ajan traumoja, vallan ja kunnian hakemista, toisten ihmisten alistamista ja jopa kiristämistä, koska sellainen on katsojille tutumpaa kuin todellinen hengen ylevyys.

Voidaan väittää, että ihmiset oppivat ulkoisten ihanteiden kautta helposti kiertämään niitä ja teeskentelemään niiden noudattajaa – kun taas heikkouksien näkeminen, kokeminen, ja omalla kohdalla voittaminen saattaa tuottaa kestäviä tuloksia.

***

Katolinen kirkko on esittänyt paavin Kristuksen maanpäällisenä sijaisena – virantoimituksessa jopa erehtymättömänä (kuten kaikki maalliset yksinvaltiaat). Historian valossa erehtymättömyys joutuu kyseenalaiseksi.

Erehdykseksi voitaisiin luonnehtia myös ajatusta toimia jonkin puhtaasti henkisen olemuksen edustajana – ellei toimija ole edustamansa kanssa sisäisesti (tietoisuuden suhteen) samaa olemusta.

Katolinen kirkko on julistanut pyhiksi lukemattomia paaveja ja piispoja – lisäksi joitakin poikkeuksellisia maallikoita. On täysin eri asia, ovatko julistetut täyttäneet pyhyyden vaatimukset muutenkin kuin vain kirkollisten toimijoiden itsensä määrittämin perustein.

Ainoastaan Jumalan ja tietenkin kaiken Jumalaan yhdistyneen sanotaan olevan pyhää. Kaikki aikaan ja tilaan erillistynyt ja ehdollistunut on suhteellista ja puutteellista. Sellainen on periaatteellisessa (perisyntisessä) mielessä vielä syntiä – siinä määrin kuin ihmisen tajunta siihen samastuu.

***

On hienoa, että katolisen kirkon (tai yleensä hengellisyyden) ylin johto uskalletaan ottaa kuvitteellisen draaman päähahmoksi ja liittää tuoreella tavalla tämän päivän elämään. Borgioiden tapaisia historiallisia kuvauksia on toki tehty jo aikaisemmin.

***

Jokainen voi tietenkin tehdä omia päätelmiään siitä, toteuttaako sarjan kuvaama uusi paavi katsojan itsensä asettamia pyhyyden vai pahuuden kriteereitä. Tässä täytynee kuitenkin muistaa se, että jokainen arvostelee asioita oman esiymmärryksensä pohjalta, joka on sidoksissa kasvatukseen ja ympäröivään kulttuuriin.

On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä, ettei ihmisten suorittamilla pyhiksi tai pahoiksi julistamisilla ole mitään merkitystä, koska ihminen on sitä, mitä hän todelliselta olemukseltaan on.

lauantai, 8. heinäkuu 2017

Tähtäin kohdallaan

tahtain.jpg

Tähtäimen voidaan todeta olleen aikaan ja asiaan suhteuttaen kohdallaan mm. Simo Häyhällä, joka viime sodan aikana lyhensi monen vastapuolen nuoren miehen elämäntaipaleen fyysistä osiota.

***

Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa käsitetään viides käsky yleensä niin, että toisen ihmisen surmaaminen on periaatteessa aina kiellettyä. Tulkintaan lienee sekoitettu hieman Matteuksen evankeliumin näkemystä, jonka mukaan jo pelkkä vihamielinen ajatus on tuomittavaa.

Juutalaiset itse tosin tulkitsivat kiellon koskevaksi lähinnä omaa lähipiiriä – kaukaisemmat voitiin Jumalaan nojaten ”vihkiä miekan terällä tuhon omaksi (karja mukaan lukien)”.

Lähipiirissä tapahtuneet surmat sovitettiin yleensä verikostona, mutta jos ne olivat vahinkoja (nykyisiä kuolemantuottamuksia), niin tekijöillä oli mahdollisuus hakeutua turvakaupunkeihin.

***

Monet haaveilevat siitä, että väkivaltaisuudet lopetettaisiin jollakin kansainvälisellä, yhteisesti valvotulla sopimuksella. Ajatus jäänee haaveeksi vielä hyvin pitkäksi aikaa, koska sen täydellinen toteutuminen edellyttäisi perusteellisia muutoksia ihmisten psyyken toiminnoissa.

Aineellisten asioiden, vallan ja kunnian haluaminen ovat ihmisyyteen kuuluvia ”vetovoimia”. Niiden tarkoituksena on pitää yllä tajunnallista evoluutiota (muutosta), joka saattaisi hidastua, jos olosuhteet tehtäisiin liian pehmeiksi.

Jopa sota saattaa joiltakin osin ”jalostaa” ihmisluontoa – muutenkin kuin vain tietoisuutena sen kauhuista. Se voi synnyttää kärsivällisyyttä ja uhrimieltä, joilla on tärkeä merkitys ihmisyyden korkeimpien (henkisten) tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Voitaneen väittää, että todellisia pasifisteja ovat ne, jotka ovat itse kokeneet sodan pahimmat hirveydet (poikkeuksiakin toki löytyy).

***

Matteuksen evankeliumissa väkivallattomuuden tähtäin ja edellytykset asetetaan selkeästi ”maallisen horisontin yläpuolelle” – jopa ajan ja tilan ulottumattomiin.

Tähtääjän on määrä kadottaa itsensä ja tavanomaisen elämäntajuntansa yhdistyessään sisäisesti äärimmäiseen kohteeseensa.

***

Sanotaan, että Mestari Eckhartilla – samoin kuin Nasaretin Jeesuksella, apostoli Paavalilla, Ristin Johanneksella ja jopa ”jumalattomalla” Nietzschellä – oli tähtäimissään ainoastaan yksi kohde: itsetietoinen, jumalallinen ja pysyvä olotila.

Eckhart kutsui sitä ”Jumalan Pojan syntymäksi ihmisen sielun puhtaimmassa olemuksessa”, Jeesus ”syntymäksi ylhäältä, tai Isän ja minän samuudeksi”.

Paavali kehotti pukemaan ylleen Kristuksen tai tulemaan hänen kaltaisekseen (antamalla hänelle oman puhdistuneen olemuksensa kautta muodon).

Ristin Johannes neuvoi vapauttamaan tajuntansa kaikesta Jumalaan kuulumattomasta pukemalla sisäisyytensä ”uskon, toivon ja rakkauden kaapuun”.

Filosofi Nietzsche toteaa, ettei ihminen ole mikään lopullinen tarkoitus, vaan pelkkä voitettavaksi ja ylitettäväksi tarkoitettu välivaihe yli-ihmisyyteen (Kristukseen), joka merkitsi tietoisuuden paluuta takaisin alkuperäiseen, jumalalliseen tilaansa.

***

Fyysisen ja psyykkisen elämän puitteissa ihmiset asettavat tähtäimensä omaksumiensa mielikuvien pohjalta – usein hieman yläkanttiin, mikä tuottaa pettymyksiä.

Elämän tuulet ovat usein arvaamattomia, joten hyvinkin tähdätyt ”laukaukset” voivat mennä harhaan. Monesti tosin joudutaan myöhemmin toteamaan – hyvä että meni!

Elias Lönnroth kuvasi eräässä lehtiartikkelissaan kahta miestä, joista toinen oli asettanut ”tähtäimensä” kiinteästi hyvin korkealle ja kompasteli sitten pieniinkin ”maallisiin esteisiin”. Toinen suuntaili ”tähtäintään” myös tavanomaisen elämän kohteisiin ja välttyi kompasteluilta. Kumpainenkin saavutti lopulta saman tavoitteen, jossa ”kohteen Isäntä” ihmetteli ensimmäisen risaista olemusta todeten, että Hänen vuorensa on kohteena niin korkea, ettei sitä tarvitse pitää jatkuvasti silmissä, vaan tulisi myös ottaa vaarin askeleistaan (ottaa niistä oppinsa).

***

Jopa kreikan sana ”synti” (hamartia) merkitsee harhaan osumista huolimatta varsin kelvollisesta ”tähtäyksestä”. Hyvä ”tähtääminen” merkitsee kykyä keskittää huomionsa johonkin asiaan – osuminen edellyttää tietoa ja taitoa saattaa asia loppuun saakka.

***

Koko ihmisyyden kannalta ”asioiden loppuun saattaminen – Consummatun Est” toteutuu (jos on toteutuakseen) yleensä useiden vaiheen kautta. Niissä ”tähtäin” asettuu yhä abstraktimpiin kohteisiin, kunnes kaikki erilliset kohteet, ja tähtääjä itse, jäävät taakse ja antavat sijaa sille, jossa on kaikki valmiina – ikuisesti.

 

 

 

perjantai, 30. kesäkuu 2017

Pelastuksesta

herran%20k%C3%A4dell%C3%A4.jpg

Yleisimmässä mielessä pelastuminen käsitetään välttymisenä joltakin epämiellyttäväksi koetulta asialta – on se sitten luonteeltaan konkreettista tai mielen aluetta koskevaa.

Ihmisyhteisöiden konkreettiselle toimintasektorille on rakenneltu pelastuslaitoksia, -palveluita ja -joukkoja, sairaaloita ja hoitolaitoksia, joiden tehtävänä on huolehtia ennen muuta ihmisten fyysisen puolen varjelusta.

Mielen alueella toimii mm. pelastusarmeijan, kirkon, uskontokuntien ja mielenterveyshuoltoon keskittyviä sekä kulttuurin piiriin luettavia organisaatioita. Kristillinen kirkko lupaa tosin ehdollisen pelastuksen sekä mielelle (tajuisuudelle) että fyysiselle olemukselle.

***

Konkreettisista pelastustapahtumista voidaan saada todisteita uutisista ja potilaskertomuksista. On tietenkin huomioitava se, että fyysisen puolen pelastamiselle näyttäisi jossakin vaiheessa tulevan vastaan ylitsepääsemättömät rajat.

Hengellisten piirien esittämät pelastukset jäävät useimmiten uskon tai subjektiivisten todistusten varaan. Lisäksi ne määritellään yleensä ikuisiksi (kuten myös niiden ulkopuolelle jäämiset).

***

Wikipedia määrittelee uskonnollisen pelastusajatuksen sellaiseksi, missä ihminen pelastuu Jumalan hänelle hänen ”luonnollisen syntisyytensä” johdosta määrittelemästä rangaistuksesta takaisin Jumalan yhteyteen eli taivaaseen.

Toinen vaihtoehto olisi niin sanottu kadotus, josta ainakin luterilaisen näkemyksen mukaan voidaan pelastua ainoastaan uskomalla kristinuskon perustajaksi määriteltyyn persoonaan, Nasaretin Jeesukseen, sekä hänen suorittamaan sovitustyöhön ja ylösnousemukseen.

Roomalaiskatolinen tulkinta sisältää lisänä kuoleman jälkeisen kiirastulitilan, jossa syntinen sielu voi ainakin lievissä tapauksissa puhdistautua maallisista epäpuhtauksistaan.

***

Wikipedia väittää, että raamatun terminologiassa sielu viittaisi ihmiseen (holistisena) kokonaisuutena, kun se myöhemmissä vaiheissa on ”populaareissa tulkinnoissa” käsitetty sisäiseksi olemukseksi.

Tämä väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ”holistinen” näkemys on myöhäisempi kuin lihallisenkin kehon (taivaaseen) mukaan ottava (ks. Otavan Ensyklopedia/kuolema/Laasonen).

***

Jeesuksen ylösnousemuksen tulkinta konkreettiseksi, fyysisenkin kehon henkiin herättämiseksi, lienee osa evankelistojen itsensä rakentamaa kerrontaa. Jeesuksen ylös noussut olemus kuvataan yleensä selvästi fyysisestä poikkeavaksi (hätinä tunnistettavaksi).

Kirkollisissa piireissä korostetaan usein Johanneksen evankeliumin kohtaa, missä epäilevä Tuomas on pantu konkreettisesti koskettelemaan Jeesuksen kehoa. Johannes lienee tosin rakentanut episodin ainoastaan korostamaan sitä, ettei konkreettinen läheisyys tai seuraaminen ollut niin tärkeätä kuin ajattomien asioiden välitön tiedostaminen omassa sisäisyydessään – usko ilman ulkoisia uskon kohteita.

***

Wikipedia erittelee lähinnä kristillisiä pelastusnäkemyksiä, joissa korostetaan joko armon, uskon tai Kristuksen merkitystä – katolisten ottaessa mukaan myös opin kiirastulesta. Tällaiset korostuserot voidaan luokitella lähinnä makuasioiksi, ellei esim. uskolle haeta käsitteen syvimpiä merkityksiä välittömänä omakohtaisena tietoisuutena (uskosta, toivosta ja rakkaudesta ks. esim. Ristin Johannes: Hengen yö).

***

Pelastuminen juutalaisuudessa määritellään Wikipediassa pelkästään ”kansalliseksi hyvinvoinniksi”, jossa yksilöiden kuoleman jälkeinen kohtalo jää vaille huomiota.

Näkemys on pahasti yksinkertaistettu. Juutalaiset saattavat tosin pitää itseään pelkän kansallisuuden ja sen historian nojalla Jumalan suhteen erikoisasemassa (omaisuuskansana). Kuoltuaan hän saattaa tuonelassa kohdata Mooseksen ja joutua näkemään rikkomuksensa tämän antamia lakeja kohtaan. Kärsittyään hän kuitenkin voisi päästä osalliseksi kaikesta hyvästä (tosin kovin maallisesti määritellystä).

***

Kristinusko ”peri” juutalaisuudesta ajatuksen sijaissovituksen mahdollisuudesta sekä äärettömän suvaitsemattomuuden kaikkia poikkeavia näkemyksiä kohtaan.

***

Wikipedian mukaan islamilainen pelastusnäkemys muistuttaa kristillistä ainakin taivastavoitteen suhteen. Hekin ovat tulkinneet paratiisinsa kovin lihallisesti. Joidenkin näkemysten mukaan siellä on miespuolisen kehonsa uhraajaa odottamassa joukko neitsyitä (miehet eivät aina huomaa, että ”käyttövälineet” tuli tuhotuksi).

Perusnäkemys marttyyriuden autuuttavuudesta on tosin alun perin lainattu suoraan kristinuskosta.

***

Kristinuskoa ja islamia vanhempien uskontojen pelastusnäkemyksistä Wikipedia ei mainitse mitään. Saattaa olla niin, että sivusto on asian suhteen samalla kannalla kuin Kristinusko.fi.

Sivuston kirjoittajan mukaan hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa ”pelastus” merkitsi nirvaanisen tilan saavuttamista, jonka kristityt kovin mielellään (tahallaan) tulkitsevat ”tyhjiin raukeamiseksi – jopa kristittyjen määrittämäksi helvetiksi” (helvetti on tosin tyhjyyttä ikävämpi vaihtoehto, koska se kuvataan ikuisena kärsimyksenä).

Kirjoittaja kehtaa jopa väittää, että buddhalaisuus on ateistinen oppi, koska sen jumalakäsitys ei ole yhtä ihmismäinen kuin kristityillä (jotka ovat omaksuneet sen suoraan juutalaisten Vanhasta Testamentista). Buddhalaisilla oli tosin Jeesuksen kanssa hyvin samantapaista elämänfilosofiaa suosittanut perustaja, Gautama Buddha.

Mikäli oppi pyrkisi vain kaiken ”annihilaatioon”, olisi omituista, että mm. Dalai Laman kirjassa ”Opetuksia elämästä” kerrotaan jopa kahden laatuisista ylösnousemusruumiista (sambhokaya ja nirmanakaya, ks. Madhiamikan avain).

Hiemankin tarkempi tutustuminen itämaisiin näkemyksiin saattaisi johtaa päätelmiin, joissa kristillinen, inhimillisistä kuvitelmista puhdistettu näkemys taivaasta hengen ykseytenä alkaisi muistuttaa itämaista, ajallisista ehdollistumista vapautunutta sisäistä ja pysyvää olemisen tilaa.

Lisäksi lienee syytä ottaa vakavasti kaikissa evankeliumeissa esiintyvä Jeesuksen itsensä vaatimus, jonka mukaan ihmisen tuli kadottaa katoavainen elämänsä – raueta sen suhteen tyhjiin – että hän voisi sisäisesti vaihtaa sen (Jumalan armosta) katoamattomaan (elämään itsessään – nirvanaan).

Useat kristitytkin opettajat (mm. mestari Eckhart ja Böhme) vertasivat Jumalaa ”tyhjyyteen” pyrkiessään korostamaan sitä, ettei Jumala Itsessään ollut ”sitä tai tätä” – mitään ajallisin käsittein määriteltävissä olevaa.

***

Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä Paavali vakuuttaa, ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamatonta. Mikäli kristinuskon tärkein tulkitsija on käsittänyt oikein, lienee täysin turhaa puhua lihallisen kehon (tai edes siihen samastuvan mielen) ylösnousemuksesta (epäilijät kysyköön asiasta haudankaivajilta).

***

Suomessa kesän suuret uskonnolliset joukkokokoontumiset todistavat, että perinteiselle tunnustukselliselle uskonmuodolle löytyy vielä verraten paljon seuraajia.

Tavanomaisen kirkollisuuden piirissä seurakuntalaisten näkemykset saattavat olla jo väljähtyneitä, mikäli niitä on ylipäänsä vaivauduttu omakohtaisesti edes pohtimaan. Monet tyytyvät muutamiin seremonioihin, joita kirkko on polvesta toiseen tarjonnut elämän kohokohtien juhlistamiseen.

***

Ajatusta pelastumisesta tulisi uskontojenkin pohjalta miettiä vapautumisena aikaan samastuvan tajunnan rajoittumisesta menneen, nykyisen ja tulevaisuuden (ohimenevyyden) puitteisiin.

Vapautuminen ei merkinne (kuten helposti ajatellaan) kehon vanhenemisen lakkaamista ja ajallisen elämäntavan venymistä loputtomaksi, vaan tietoisuuden irtautumista kaikesta sellaisesta, joka on syntynyt ehdollistumisesta peräkkäisiin ja ohimeneviin ilmiöihin (perisyntiin).

***

Mitä tulee erilaisiin näkemyksiin ihmisten pelastusmahdollisuuksista, olisi ehkä jo korkein aika tarkastella niitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti, jolloin niiden ydinteemoissa voitaisiin havaita huomattavasti enemmän yhteisiä piirteitä kuin eroavuuksia.

Ihmiskunnan historia on täynnä kauheita todistuksia siitä, mitä pienten erilaisuuksien korostaminen voi aiheuttaa.

Yhteisesti sovittuja näkemyksiä (tunnustuksia) on usein puolustettu kiivaasti (jopa verisesti), vaikka osa niistä olisi rakentunut hyvin heikoille perustuksille.

Hengellisissä asioissa ensimmäinen vaatimus on täydellinen rehellisyys ja riittävä avoimuus, jolloin ”leilit” eivät pääse kovettumaan niin, etteivät ne siedä mitään entistä todellisempaa.

Hengellisiä asioita ei milloinkaan voida esittää sellaisina kuin ne itsessään ovat, koska henki on luonteeltaan ajaton ja jakamaton – ei käsitteellinen.

Ihmisen tajuntaa voidaan ohjata – mikäli ihminen itse sallii sen ohjautua – henkisyyden suuntaan sanallisen opastuksen, vertauskuvien ja seremonioiden kautta, kunhan konkretisoinnissa ei sentään ajauduta tuulivoimalla toimiviin rukousmyllyihin saakka.