lauantai, 27. lokakuu 2018

Siinai-vuoren huipulla avautuu vain yksi todellisuus

vikend_izbori__himalaja_1449234562_7732.

Matteuksen evankeliumi esittää hyvin selkeästi perusnäkemykset Kristuksen todellisesta seuraamisesta:

”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen (Matt. 16:24–25).”

Hieman myöhemmin evankeliumi tarkentaa suhtautumista toisiin ihmisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 19:19).”

***

Edelliset lausumat eivät tietenkään kehota itsetuhoiseen käyttäytymiseen tai äärimmäiseen asketismiin, vaan asteittaiseen – ja lopulta täydelliseen – luopumiseen itsekeskeisyydestä. Se ei tarkoita minkäänlaista laumahenkisyyteen paluuta (joka olisi degeneraatiota), vaan koko persoonallisen tiedostamistavan ja tahdon muutosta aivan toisen laatuiseksi: evankeliumin sanoin – Isän tahdoksi.

***

Ikivanha intialainen suureepos, Mahabharata, on neljä kertaa laajempi kuin Raamattu. Yksi sen tunnetuimmista osista on Bhagavad Gita. Siitä löytyy mm. tämä ”hengen seuraamista” esittävä lause:

”Ihminen, joka tekee minun työtäni pitäen minua ainoana antaumuksensa kohteena – ollen lisäksi vapaa kaikista kiintymyksistään sekä vihasta ketään kohtaan – ainoastaan sellainen voi tulla minun luokseni (Bhagavad Gita 11.54–55).”

***

Näiden ilmausten keskeisen sanoman yhdenmukaisuutta ei tarvinne hakea suurennuslasin kera. Molemmat kehottavat ihmistä tarkastelemaan tavanomaista suhdettaan omaan itseensä, että ihminen oivaltaisi, miten tiukasti hänen mielensä on ehdollistunut ja rajoittunut menneisyyden synnyttämiin reaktiomalleihin (vanhoihin leileihin) ja omaan minäkuvaansa.

Mieli tulisi pyrkiä asteittain suuntaamaan uudelleen johonkin jokapäiväisiä askareita ja minuutta paljon suurempaan ja merkittävämpään. Sellainen on ”lepopäivän pyhittämistä” (minä päivänä tahansa – lopulta joka hetki).

Jokainen tietää kuinka vaikeata ihmisen on päästä eroon vihasta, loukkaantumisesta ja ärsyyntymisestä. Sellainen on vaikeata aina niin kauan kun on olemassa jokin, joka voi vihastua tai loukkaantua. Tämä jokin on erillinen minä tuntemus. Vasta ”elämänsä kadottaneet” ovat löytäneet sellaisen sisäisen pysyvän tilan (todellisen elämän), jota mikään ulkoinen ei enää voi järkyttää.

***

On ymmärrettävää, että hengen elämän – jumalallisen – avautuminen avaa myös pääsyn korkeisiin luoviin voimiin, jolloin piileväkin taipumus vihaan olisi vaaraksi sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen.

Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen tarpeesta salata henkisiä totuuksia niiltä, jotka eivät vielä olleet niihin kypsiä:

”Sen tähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä (Matt. 13:13).”

***

Kaikissa hengellisissä perinteissä on tuotu esiin tarvetta puhdistaa oma mieli kaikista alemmista taipumuksista – ovat ne sitten luonteeltaan aineellisia tai psyykkisiä haluja tai himoja. Katolisen kirkon piirissä tällaiseen lienee pyritty mm. pappien selibaatin kautta, mikä on usein aiheuttanut mielen kieroutumia siten, että halu on suuntautunut jotakin muuta (vartioimatonta, jota Raamattu ei suoraan kiellä) kuin naista kohtaan.

***

Henkisen suuntautumisen täytyy pohjautua sisäiseen kutsuun ja olla luonnollista. Pakotettu mieli joko kieroutuu, teeskentelee, kovettuu tai näivettyy (tulee suolapatsaaksi).

Matteuksen evankeliumi esittää, että ihmisen tulisi löytää sydämelleen, syvälle ymmärrykselleen kestävä suuntaus:

”Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi (Matt. 6:21).”

Kun suuntaus on löytynyt, tapahtuu myös mielen kurinalaistaminen ja rauhoittaminen ilman pakottamista.

***

Bhagavad Gita kirjoittaa kurinalaistamisesta:

”Itsensä kurinalaistaneet luopuvat toimiensa hedelmistä ja saavuttavat täydellisen rauhan, mutta kurittomat ja itsekkäiden halujen vallassa olevat kiintyvät ja joutuvat kahlehdituiksi tekojensa hedelmiin (Bh.G. 5:12).”

 

Markuksen evankeliumi kuvaa myös maallisiin, katoavaisiin hedelmiin kiintymistä:

”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa (Mark. 8:36)?”

 

 

 

 

lauantai, 6. lokakuu 2018

Lapatossu ja Siirakki

48378_v753708e0_0.jpg

Kaarlo Kartio (Vinski) ja Aku Korhonen (Lapatossu)

Jeesus Siirakin kirja on poistettu suomalaisesta raamatusta Biblian jälkeen. Lutherin mukaan se on kyllä viisaan miehen kirjoittama, joka opettaa lukijoille oikeaa suhtautumista Jumalan sanaan, muihin ihmisiin, ruumiin tarpeisiin ja omaisuuteen.

Lutherin suhde Raamatun kaanoniin oli valikoiva. Hän siirsi neljä Uuden testamentin kirjettä: Jaakobin, Juudan, Heprealaiskirjeen sekä Ilmestyskirjan ”lisäosaksi”, koska katsoi, etteivät ne yhtä selvästi kuin muut kirjoitukset ajaneet hänen omaksumiaan näkemyksiä Kristuksesta.

Nykyisen raamatuntutkimuksen mukaan Heprealaiskirje olisi hyvin joutanutkin ”oheislukemistoksi”, koska se ei ole Paavalin kirjoittama, vaan myöhempi väärennös. Ilmestyskirjakin olisi ehkä saanut jäädä oheislukemistoon, kun otetaan huomioon, miten paljon turhia pelkoja se on historian aikana synnyttänyt (Origeneksen mielestä sitä ei olisi koskaan saanuut lukea julkisesti).

Luther totesi Jaakobin kirjeestä: ”En pidä Jaakobin kirjaa apostolin kirjoituksena, se on selkeästi Paavalia ja muita kirjoituksia vastaan lukiessaan vanhurskautuksen tekoihin.” Luther ei näyttänyt ainakaan alkuaikoinaan ymmärtävän sitä, että todellinen usko tulee luonnollisesti esiin hyvinä tekoina (teot sinänsä eivät tietenkään kerro mitään ihmisen sisäisestä tilasta).

***

Jaakobin kirjettä tarkasteltaessa on otettava huomioon, että kirjeen syntyaikoina kristilliset näkemykset Jeesuksen persoonasta ja tehtävästä poikkesivat varsin paljon myöhemmin muodostuneista käsityksistä. Edesmennyt professori Heikki Räisänen toteaa viimeisessä kirjassaan (Mitä Varhaiset Kristityt Uskoivat), että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät olisi tunnistaneet omakseen nykyisiä kristillisiä näkemyksiä.

Jaakobin kirjeen kirjoittajasta tai syntyajasta ei ole täyttä varmuutta – ensimmäiseltä vuosisadalta se kuitenkin on peräisin ja saattaa hyvinkin sisältää ”apostolista vaikutusta”, jollaista Uudessa testamentissa löytyy puhtaana ainoastaan Paavalin kirjeissä.

***

Luterilainen kirkko ei ole arvostanut Siirakin kirjaa eikä Lutherin tapaan muitakaan apokryfisiä tekstejä. Tästä huolimatta Siirak on muutama sukupolvi sitten ollut Suomen kansan parissa varsin suosittu.

***

Siirakin aforismit nousivat kansan kuultaviksi erityisesti kolmen ”Lapatossu-elokuvan” myötä, joissa loistava näyttelijä, Aku Korhonen (1893–1960), toisteli niitä runsaasti sanomiensa vahvikkeiksi.

Lapatossun kirjallinen esikuva syntyi Juho Nurhosen toimesta jo 1900-luvun alussa. Elokuvien käsikirjoittajina toimivat Ensio Rislakki ja Ilmari Turja, tuottajana T. J. Särkkä. Elokuvat olivat hyvin suosittuja, mutta saivat osakseen ”korkeakulttuuria” vaalivien kriitikoiden ankaran vihan. Näyttää siltä, että ensimmäinen reaktio uusiin virikkeisiin on usein ”vanhan varjelua – ellei suorastaan hätävarjelun liioittelua.”

Aku Korhonen ja Vinskiä esittänyt Kaarlo Kartio (Kalle Hänninen 1904–1940) saivat jopa kuninkaallista huomiota Tukholman esityksen yhteydessä, jonka jälkeen Ruotsin kuningas kutsui heidät aitioonsa ja ojensi kummallekin ritarimerkin.

Lapatossu-elokuvien teko loppu Kaarlo Kartion kuolemaan, mutta Korhonen esitti hahmoa sodan aikana rintamamiehille järjestetyissä tilaisuuksissa.

Aku Korhoselle Lapatossu oli tietenkin pitkän uran vain yksi monista rooleista. Voidaan todeta, että monista vanhoista elokuvista Korhosen sivuroolit ovat jääneet paremmin katsojien muistiin kuin suurten sankareiden osuudet.

 

Joitakin otteita Siirakin viisauden kirjasta:

Älä tee syntiä kahta kertaa sovituksen toivossa, sillä et pääse rangaistuksetta yhdestäkään kerrasta.

Joka on itselleen paha – kenelle hän olisi hyvä? Kuka kunnioittaa sitä, joka ei itsekään anna arvoa omalle elämälleen?

Mielettömän lahja ei sinua hyödytä, sillä hänellä on yksi silmä antamassa, monta ottamassa.

Kun seulaa puhdistetaan, jäävät roskat jäljelle. Samoin jäävät ihmisen saastat hänen ajatuksiinsa. Älä kiitä miestä, ennen kuin tunnet hänen ajatustapansa.

Kulta koetellaan tulessa ja otolliset ihmiset nöyryytyksen pätsissä.

Älä tee mitään harkitsematta. Mutta sitten kun teet, älä kadu.

Opi, ennen kuin puhut. Etsi parannusta, ennen kuin sairastut. Ole nopea kuulemaan, mutta lausu vastaus harkinnan perästä.

***

Nykyisen enemmän tai vähemmän sosiaalisen median käyttäytymisoheisiin voitaisiin lisätä:

Oletko kuullut jotakin sanottavan? Se kuolkoon kanssasi. Ole huoleti – ei se sinua halkaise!

Ota selvää asiasta: ehkei hän ole sitä tehnyt, ehkei hän ole sitä sanonut – sillä usein on panettelu käynnissä, äläkä usko kaikkea, mitä puhutaan.

Lisää Siirakista:

 

maanantai, 1. lokakuu 2018

Jos kaipaat vihollisia, nouse ystäviesi yläpuolelle

ylpeys.jpg

Aforismeistaan tunnettu ranskalainen filosofi, La Rochefoucauld (1613–1680) toteaa: ”Jos tahdot itsellesi vihollisia, nouse ystäviesi yläpuolelle. Jos haluat ystäviä, salli toisten nousta yläpuolellesi.”

***

Sosiaalisissa suhteissa toteamus lienee ollut pätevä hyvin pitkään. Se tulee selvimmin esiin yhteisöissä, joissa ihmiset tuntevat toisensa. Nasaretin Jeesus koki ylenkatsetta erityisesti synnyinseuduillaan, missä ihmiset halusivat nähdä hänet pelkkänä ”puusepän poikana.”

***

Ihmisten yksilöllistyminen on välttämätön vaihe yleisessä kehitysprosessissa, vaikka se tuottaa runsaasti kyseenalaisia ilmiöitä.

Vahvistuvat persoonallisuudet haluavat löytää ja säilyttää oman paikkansa yhteisössä. He eivät aina katsele hyvällä, jos joku tuttu henkilö näyttää jossakin suhteessa nousevan heidän yläpuolelleen. Ihmisille on huomattavasti helpompaa antaa arvoa kaukaisille kohteille, joita ei läheisten tapaan tarvitse ”peilata itseensä.”

***

Rochefoucauld toteaa lisäksi: ”Kaikki ihmiset ovat yhtä ylpeitä. Erilaisia ovat vain tämän ylpeyden osoittamisen keinot ja tapa” – ja että ”ylpeys ei halua olla velassa, eikä itserakkaus halua maksaa mitään.”

***

Ranskalainen filosofi kohottaa ”riman” sosiaalisia suhteita paljon korkeammalle kirjoittaessaan: ”Nöyryys on alttari, jolla Jumala tahtoo itselleen uhrattavan.”

Matteus (23:12) kirjaa asian paljon tunnetummassa muodossa: ”Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.”

Matteuksen toteamuksen päähuomio ei viittaa sosiaalisiin suhteisiin, vaan siihen, että jossakin vaiheessa ihmistä tarkastellaan objektiivisesti hänen todellisen olemuksensa mukaan, jolloin kaikki keinotekoinen tehostus karisee pois.

Henkinen ”itsensä alentaminen” eli nöyryys (ei siis nöyristely) ei tarkoita pyrkimystä sosiaalisessa asteikossa mahdollisimman alas, vaan koko oman persoonallisen tajuntatapansa kyseenalaistamista – että sen olisi mahdollista väistyä suoran näkemyksen tieltä.

Kaikki ulkoisen elämän kautta saatu ”viisaus” on luonteeltaan suhteellista ja muuttuvaa. Jaakob (3:15) kuvasi sellaista (suoraan ylhäältä tulevaan verraten) ”riivaajien viisaudeksi.” Paavali piti sitä ”vanhan Aatamin viisautena.”

sunnuntai, 23. syyskuu 2018

Oikeassa olemisen ongelmallisuus

oikeassa2.jpg

Oikeassa olemisen tarve lienee kehittynyt ihmismielen ominaisuudeksi silloin kun ihminen on alkanut hahmottaa elämää vastakkaisten virikkeiden kentässä ja käsittää itsensä muista erillisenä persoonallisuutena.

Vanha testamentti todistaa osaltaan, että vallanhaluksi kutsuttu ilmiö on syntynyt yhtenä seurauksena ns. syntiinlankeemuksesta, jossa ihmisen tajunta kääntyi pois välittömästä jumalallisesta tietoisuudesta ja samastui ulkoisiin ilmiöihin (siirtyi ykseydestä erillisyyteen).

Vallanhalua – ja sitä melkein aina seuraavaa oikeassa olemisen käsitystä – ilmenee kaikissa ihmisen toimintaympäristöissä. Se ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri yksilöihin: jotkut tyytyvät vielä aineellisiin virikkeisiin, suurin osa elää sen ”vaikutuksen alaisena”, ja vain harvat ovat todellisuudessa päässeet siitä eroon.

Yhteisöissä voimakkaat yksilöt synnyttävät usein esittämillään ajatuksilla ympäristöönsä kollektiivisen oikeassa olemisen asenteen, joka nojaa verraten harvoin kaikkien omaksujiensa omaehtoiseen harkintaan.

Niin sanottu politiikka liitetään lähinnä vallankäyttöön isoissa yhteisöissä (kuten valtio, kunnat, yms.). Politiikka on kuitenkin yleisnimitys kaikelle vallankäytölle – tapahtui se sitten pienissä tai suurissa puitteissa.

Ihmisyhteisöissä on aikojen saatossa kehitelty ”oikeassa olon” puitteet määrittelemiä normistoja, jotka riippuvat hyvin paljon ajasta ja paikasta. Historiallisesti katsoen ei ole kovin pitkä aika siitä, kun katsottiin itsestään selviöksi, että aurinko kiertää maata. Muunlaista näkemystä esittävät olivat ehdottomasti väärässä ja harhaoppisia.

***

Oikeassa olijan paikasta käydään eriasteista kisaa sekä kotien että aatteiden ja uskontojen piirissä. Pienissä puitteissa kisailu saattaa johtaa aggressioihin ja eroihin – suurissa puitteissa jopa sotiin.

Kollektiivisen oikeassa olemisen esimerkkejä voidaan löytää Vanhasta testamentista.

5. Moos. 13:13–15 kuvaa ”oikeaoppista” suhtautumista vääriä jumalia lähestyneitä oman kansan kelvottomia miehiä kohtaan seuraavasti: ”Surmaa sen kaupungin asukkaat miekan terällä ja vihi tuhon omaksi se ja kaikki, mitä siinä on, ja tapa sen karjakin miekan terällä.”

4. Moos. 25:3-4 ilmentää myös äärimmäistä suvaitsemattomuutta uskontoon liittyvissä asioissa: ”Kun Israel näin antautui palvelemaan Baal-Peoria, syttyi Herran viha Israelia kohtaan. Ja Herra sanoi Moosekselle: ’Ota kansan kaikki päämiehet ja lävistä heidät paaluihin Herralle, vasten aurinkoa, että Herran vihan hehku kääntyisi pois Israelista.’”

Vanhan testamentin puolelta löytyy vain niukasti aineistoa, joka ei edustaisi jyrkkää jakoa oikeaan ja väärään. Juutalaiset halusivat määritellä tarkoin oman kansallisen identiteettinsä loukkaamattomat rajat ja perustella niiden muuttumattomuus konkreettisilla, jumalallisina määräyksillä.

Ei vaadita kovin paljon perehtymistä historiaan sen havaitsemiseksi, että kristillinen kulttuuri on käytännön toimissaan nojautunut varsin suurelta osin Vanhan testamentin edustamiin näkemyksiin.

Siirakin kirja tuo kuitenkin esiin epäilyksiä tavallisen ihmisen kyvystä päätellä luotettavasti, mikä on todella hyväksi tai pahasta: ” Älköön sanottako: ’tämä on huonompi kuin tuo’; sillä kaikki osoittautuu aikanaan hyvin kelvolliseksi.”

***

Uusi testamentti tuo oikeassa olemisen asiaan uutta näkemystä, joka ei enää nojaa vanhoihin, ehdottomiin kiintoajatuksiin. Se viittaa siihen, että todellinen tietoisuus on mahdollista saavuttaa, kunhan ihminen kasvaa irti totunnaisista harhoistaan, joita hän kutsuu elämäkseen.

Uuden testamentin hienovaraiset opastukset kohdistuvat inhimillisen olemuksen kaikkiin puoliin. Niiden on tarkoitus toimia ”siemenen tai hapatuksen tapaan”, jotka synnyttävät pysyviä muutoksia ja kasvua ihmisten sisäisissä olemuksissa.

Nasaretin Jeesus koetti monissa yhteyksissä välttää sitä, että sisäisesti liian kypsymättömät ihmiset alkaisivat tulkita ja soveltaa hänen tai hänen opetuslastensa opetuksia: koska oli todennäköistä, että opetukset tulkittaisiin aivan liian sananmukaisesti tai käännettäisiin täysin ylösalaisin (helmet tallottaisiin jalkoihin).

Valitettavan monissa kohdin Jeesuksen olemukseen nojaava kristillinen liike on muodostunut ihmisten suhteen konkreettista valtaa käyttäväksi organisaatioksi. Silloin ei sanoman ydintarkoitus aina enää ole yksilöiden sisäisen kasvun kaikinpuolinen edistäminen, vaan ihmisten kollektiivisen ajattelutavan yhtäläistäminen (katolisointi) ns. tunnustusten puitteisiin.

Jeesus itse varoitteli vannomasta mitään tai minkään kautta, koska ihmisen tajunta on hänen menneisyytensä ehdollistama – eikä siten kykene virheettömästi ja välittömästi havaitsemaan asioiden todellista olemusta.

Vain harvat voivat Jeesuksen tapaan lausua: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tällainen edellyttää sitä, että lausuja kykenee virheettömästi tunnistamaan oman tietämyksensä ja toisten tietämättömyyden.

Uuden testamentin Jeesus ei kuitenkaan näe, että ihmiskunta kokonaisuutena olisi valmis elämään ulkoisen tai sisäisen rauhan tilassa niin, ettei ihmisten sisäinen kehitys samalla pysähtyisi paikalleen. Siksi hän sanoi, ettei ollut tullut tuomaan rauhaa, vaan eripuraisuutta, joka pitää ihmisten mielet ”hereillä” (vaan ei totuuteen heränneinä).

***

Hyvin tavallinen ”oikeassa olemisen” tukikeino on se, että samanhenkiset lyöttäytyvät yhteen. Nuoret eriytyvät vanhoista, yhteiskunnallisissa tai uskonnollisissa asioissa eri tavoin ajattelevat muodostavat puolueita tai lahkoja. Ongelmia syntyy siitä, että liittymien piirissä ajatustapoja usein yksinkertaistetaan ja asenteet vähänkin poikkeavia kohtaan kärjistyvät (omien ”kirkastuessa”). Platon aikoinaan varoitteli siitä, että erityisesti nuorten ja varttuneempien keskeinen vuorovaikutus tulee vaikeaksi, jos perusnäkemykset elämästä pääsevät muodostumaan liian erilaisiksi. Tämän päivän poliittisessa bloggiajattelussa voidaan havaita merkkejä siitä, että yhteisten asioiden hoito saattaa käydä vaikeaksi, jos asenteet eivät salli keskinäistä vuorovaikutusta.

***

Kamppailua oikeassa olosta käydään ensin ulkoisissa puitteissa, sitten yksilöllisen mieleen pintakerrostumissa (sosiaalisen omantunnon kanssa) – ja lopulta ihmisen erilaatuisten sisäisten olemusten kesken. Silloin puhutaan ns. Jaakobin painista tai Paavalin kuvaaman kahden vetovoiman välisestä köydenvedosta. Siinä toinen vetovoima suuntautuu tavallisen, ulkoisen elämän virikkeiden suuntaan, kun taas toinen vaatii niistä irrottautumista.                                      

Todellisuudessa ”oikeassa oleminen saa oikeutuksensa” vasta siinä vaiheessa, kun ”totuus itsessään” on vapauttanut ihmisen tietoisuuden kaikista suhteellisista ”totuuksista.”

Monet voivat kuvitella, että olisi hienoa päästä tilaan, jossa todellisuus paljastuu välittömästi. Sellaisten harvojen yksilöiden elämä todistaa kuitenkin jotakin aivan muuta. Tie todelliseen oikeassa olemiseen osoittautuu lähes aina via dolorosaksi – kärsimysten poluksi, joka tosin voi loppuun kuljettuna lopullisesti vapauttaa myös kaikista kärsimyksen syistä.

lauantai, 22. syyskuu 2018

Kansa joka pimeydessä vaeltaa on näkevä suuren pimeyden

yleinen%20tie%20p%C3%A4%C3%A4ttyy.jpg

Otsikko on muunnos Jesajan kirjan 9. luvusta ja puolustaa muunnettuna paikkaansa, mikäli kansa ei edes etsi fyysistä, psyykkistä ja lopulta henkistä valoa.

Matteuksen 7. luvussa on kaikkien kristityiden hyvin tuntema kehotus: ”Etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.” Matteuksen edellisessä luvussa esitetään etsinnän kohde – ja että sen löytäminen merkitsee samalla kaiken löytämistä: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.”

Kristillisen liikkeen laajentamishalukkuus saattoi olla syynä siihen, että evankeliumien ja Paavalin kirjeiden edellyttämää omakohtaista etsintää ja kolkuttelua alettiin väheksyä. Kirkkoisä Tertullianus (155–230 jKr.) esitti jopa niin räikeän väitteen, että kaikki etsintä ja kolkuttelu oli nyt käynyt täysin turhaksi, koska kirkolla (ja vain sillä) oli hallussaan ja hallinnassaan kaikki pelastukseen tarvittavat asiat.

Jo ennen Tertullianuksen aikaa useissa varhaisissa kristillisissä suuntauksissa esitettiin kritiikkiä siitä, että myöhemmin valtasuuntaukseksi muodostuneissa piireissä monet eivät enää vaivautuneet etsimään, vaan tyytyivät pelkkiin kirjaimellisiin uskonnäkemyksiin ja -muotoihin.

Tämän päivän evankelis-luterilaiset näkemykset eivät enää näytä perustuvan evankeliumien opastuksiin, Nasaretin Jeesuksen opetuksiin, vaan Jeesuksen olemuksesta ja tehtävästä myöhempien vuosisatojen kuluessa tehtyihin tulkintoihin – kirkolliskokousten kollektiivisiin päätöksiin.

Kirjailija Aldous Huxley totesi (Uljaassa Uudessa Maailmassaan), että jo kolmetuhatta kertausta tekee yhden totuuden.

Voitaisiin väittää, että periaatteissaan kristillinen tulkinta on pysynyt ”päivittämättä” lähes 700 vuoden ajan (Nikean kokouksesta), jona aikana sen oikeaoppisuuden puolesta on joka vuosi vannottu miljoonia kertoja.

Kristillisen liikkeen sisällä on kuitenkin esiintynyt suuntauksia ja yksilöitä, jotka ovat pyrkineet ”nostamaan riman” sinne, mihin se kuuluu – ajallisen ja ajattoman välille. Heidät on yleensä pyritty vaientamaan tai ajamaan pois pääsuuntauksen piiristä.

Nykyinen suomalainen pelastusnäkemys nojaa pelkästään Jeesuksen Kristuksen itsensä uhraamiseen. Tämä historiallinen tapahtuma tulkitaan ainoaksi asiaksi, joka voi lepyttää Jumalan vihan luotujaan kohtaan. Tulkinnan laajentuminen on peittänyt lähes kokonaan alleen Jeesuksen itsensä ja apostoli Paavalin esittämät opetukset taivaskelpoisuudesta.

Helluntain jälkeen ihmisten ei enää olisi tarve edes yrittää riisua pois vanhaa Aatamiaan, koska kuoleman jälkeen Jeesus korvaa sen itsensä kaltaisuudella – mikäli ihminen vain on inhimillisten auktoriteettien vedellä kastama ja uskoo ainakin muodollisesti Jeesukseen.

Jeesus nähdään eräänlaisena ”Troijan hevosena”, joka voi salakuljettaa itseensä uskovat kastetut – ja ainoastaan heidät – ikuiseen autuuteen.

***

Paavali toteaa (Room. 8:13): ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.”

Tuomaan evankeliumi (59) kirjoittaa: ”Etsikää häntä (Kristusta, henkeä) joka elää, etsikää niin kauan kuin itse elätte, ettette kuolisi. Kuoltuanne (ruumiin kuoltua) te ette voi nähdä häntä, vaikka haluaisittekin.”

Johanneksen evankeliumissa on usein toistettu kohta: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Edellä olevat kolme väitettä saattavat viitata siihen, ettei ihmisen sisäinen olemus kovinkaan paljon muutu lihallisen kehon menettämisen kautta. Hänelle jää yhä ylleen ”vanha Aatami”, jonka päälle tuskin voidaan pukea mitään täydellistä puhdasta ja ikuista, koska se on yhä ajallisuuden (synnin) saastuttama.

Paavali toteaa (1. Kor. 15–59) edellisen asian yksiselitteisesti, ”ettei liha ja veri voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.”

Apostoli jatkaa (Ef. 4:22–24): ”Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten, ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen.”

Tuon ”uuden ihmisen” päälle pukemiseen ihminen tarvitsee tietenkin apua sieltä, missä ”uusi ihminen” on alusta saakka asustanut. Ihmisen tehtävänä on luovuttaa uudelle tilaa vapautumalla sisäisesti ajan saastuttamasta persoonallisesta tahdosta kaikkine pyyteineen.

Sisäinen vapautuminen ei tietenkään ole helppo asia, koska ihminen on käsittämättömän kauan samastunut ulkoisiin kohteisiin ja omaan erilliseen minuuteensa. Elämä itse kaikkine iloineen, kyllästymisineen ja kärsimyksineen voi auttaa mieltä irtautumaan turhuuksista – mikäli myös ymmärrys syvenee kokemusten myötä.

Joka (katoavaisen) elämänsä kadottaa, hän sen (katoamattoman) löytää!