lauantai, 23. joulukuu 2017

Kiitos lukijoilleni

ilmainen-joulukuva.jpg

Yhdeksän vuoden ajan olen ”vuodatellut Vuodatukseen.” Artikkeleita on kertynyt 475 kpl. Niistä suurin osa on koskenut hengellisiä ydinteemoja.

Kiusalliseksi ongelmaksi on muodostunut se, että artikkelit turhan usein häviävät etusivulta (saattavat tosin palata huomautuksen jälkeen).

Vuodatuksen toimitusjohtaja Holmilan mukaan blogistossa ei harjoiteta aktiivista moderointia, vaan kyse on ”välimuistin ominaisuuksista”.

En voi olla ihmettelemättä sitä, että sokea välimuisti iskee valikoiden juuri minun artikkelieni kohdalla – etenkin silloin, kun kirjoitus sisältää hieman tavanomaisesta poikkeavia teologisia näkemyksiä (jotka tosin useimmiten nojaavat tutkijoiden julkaisuihin).

Vuodatuksessa ei käydä paljonkaan keskustelua, joten artikkelien kiinnostavuudesta (tai niistä kiivastuneista) saa käsityksen ainoastaan lukijamäärän perusteella. Lukijoita on taukojenkin aikana ollut niin paljon, että olen ”välimuistin temppuilusta” huolimatta jatkanut kirjoitteluani.

Omasta mielestäni ole harjoittanut yllytystä kansanryhmää kohtaan, saati syyllistynyt rasismiin tai yksilöiden tietoiseen loukkaamiseen. Muutakaan lain edellyttämää syytä kirjoitusteni poisteluun ei pitäisi löytyä, joten ”välimuistin” toiminta lähenee mitä ilmeisimmin sananvapauslain vastaisuutta.

Hieman kriittisyyttä sisältävä suhtautuminen raamatun ja kristillisten tunnustusten auktoriteettiin ei enää nykyisin saisi olla mikään ”kuoleman synti”, mikäli sammumassa oleva ”hengen palo” aiotaan saada tämän päivän ihmisiä tyydyttävässä muodossa uudelleen viriämään.

Joulun aikoihin olen aikaisempina vuosina kirjoitellut joulun sisäisestä merkityksestä, valon voitosta, jota on kuvattu lähes identtisten vertausten avulla miltei kaikissa kulttuureissa.

Nyt kuitenkin kiitän kaikkia lukijoitani jättäessäni tämän blogiston omalta osaltani rauhaan. Samalla toivon, että minua viisaammat alkaisivat kylvää tänne sellaisia ”hengen siemeniä”, jotka voivat itää myös materialismin tallomassa maaperässä.

Hyvää joulua ja onnellisia tulevia vuosia

P. S. "välimuisti" oli jälleen poistanut artikkelin etusivulta, joten latasin sen uudelleen (katsotaaan kuinka kauan pysyy).

Kokoelma (82 kpl) "vuodatuksiani" löytyy alla olevasta linkistä pdf-muodossa (e-kirjana):

http://www.netikka.net/studiomielty/vuodatuksia.pdf

Kirjoittelen tästä lähtien Blogspotiin, jossa ei toimi "umpiuskovaista välimuistia"

http://kalervomielty.blogspot.fi/

torstai, 21. joulukuu 2017

Maa on niin kaunis – taivaasta ei tarkkaa tietoa

maapallo.jpg

”Maa on niin kaunis” (virsi 30) on pyhiinvaeltajien virtenä käytetty sleesialainen kansanlaulu 1800-luvun alkupuolelta. Tanskalainen Bernhard Ingemann sanoitti sen uudelleen v. 1850. Laulun suomalaiset sanat ovat Hilja Haahdin v. 1903 laatimat.

1. Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.

Avaruudesta katsellen maa on todella kaunis planeetta. Maisema- ja luontokuvakilpailuiden tuloksia tarkastellen se näyttää kauniilta myös läheltä.

kuittinen1.jpg

Rujoilta vaikuttavia kohteitakin on löydettävissä etenkin sieltä, missä ihmiset ovat tosissaan purkaneet toisiaan kohtaan patoutuneita aggressioitaan.

huonosti%20suojeltu.jpg

Luojan taivas todetaan kirkkaaksi määrittelemättä sitä, onko kyseessä lähinnä maan ilmakehä vai jokin kaiken ajallisen ja aineellisen taustalla oleva asia. Ilmakehän kirkkaus riippuu ennen muuta siitä, miten paljon aurinko antaa siihen valoaan ja kuinka paljon pilvet päästävät sitä maahan saakka.

Suomen pohjoinen sijainti aiheuttaa sen, että kesän ja talven erot vuorokausivaihteluissa ovat hyvin suuret. Lapissa on meneillään niin sanottu kaamosaika, jolloin aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Kesällä aurinko antaa valoaan sitäkin enemmän.

Valon väheneminen syksyllä on pantu merkille kaikkialla ja kaikkina tunnettuina aikoina. Jo muinaiset sumerit murehtivat legendoissaan sitä, että joku oli varastanut auringon – ja he iloitsivat joulupuun ja lahjojen kera, kun aurinko jälleen löytyi.

Roomalaiset viettivät ”voittamattoman auringon juhlaansa” jo kauan ennen kuin kristityt sijoittivat Jeesuksen syntymän ja joulunsa samaan ajankohtaan (paavi Julius I:n määräyksestä v. 337 jKr.).

***

Ihana on sielujen toiviotie antaa tavanomaiseen elämänkaaren verraten ehkä turhan positiivisen kuvan – elämään kun sisältyy yleensä myös annos vähemmän ihaniksi (ainakin kokijoiden mielestä) luokiteltavia jaksoja. Jaakob kehotti suhtautumaan jälkimmäisiinkin iloisin mielin, koska ne saattoivat synnyttää kärsivällisyyttä, joka puolestaan voi tehdä mielestä ”ikävyyksille immuunin.”

***

Sielujen toiviotie saattaisi tosin olla paljon syvempi, pitempiaikaisempi ja tasaisempi kehityskulku kuin pelkkä persoonallisten mielten toiviotie. Jälkimmäinen kuljetaan aistimusten, ajatusten ja tunteiden alituisten vaihteluiden puitteissa – edellinen tarkoittanee ”tietä”, joka muodostuu ihmisen olemuksen sisään jälkimmäisten ”hedelmistä.”

***

Maailman kautta – viitannee juuri siihen, että vain osa ihmisyydestä kulkee konkreettisesti ulkoisten kokemusten kautta. Olennaisin ”vaellus” tapahtuu ihmisen sisäisemmissä olemuksissa.

Lienee selvää, ettei maailman kautta kulkeminen jatkuvasti suju laulellen, vaan usein itkien tai itkua pidätellen.

Erilaiset ”maalliset kokemukset” pitävät mielen liikkeessä – etsimässä ”ihanuuksia” ja pakenemassa ”ikävyyksiä.” Tätä kutsutaan ”onnen tavoitteluksi.”

Taivasta kohti ei todellisuudessa viittaa maalliseen, hetkelliseen onneen, vaan pysyvään autuuden tilaan, jollaiseen nykyiset ihmiset vain harvoin pyrkivät tietoisesti suuntautumaan.

Monet haluavat mieluummin viikoksi Thaimaaseen kuin elämän loputtua (tai sen aikana) taivaaseen. Edellisestä paikasta löytyy ”todisteiksi” runsaasti kuvitettuja, houkuttelevia esitteitä, jälkimmäisesti lähinnä epämääräisiä sanallisia viittauksia (taivaan vastakohdasta löytyy tosin varsin vaikuttavia kuvauksia).

***

Valon ja pimeyden, ihanuuden ja inhottavuuden vaihtelut lienevät oppimateriaalia, joka pakottaa tajuisen olennon etsimään ja valitsemaan asioista sellaisia, jotka jollakin tavoin edistävät kunkin ”hyvää oloa (rikastuttavat häntä).”

Maailman rikkaimmat ja mahtavimmat voisivat kuitenkin todistaa, ettei mikään ulkoinen (valta ja kunnia mukaan lukien) voi synnyttää pysyvää onnellisuuden tilaa (autuudesta puhumattakaan).

Viisaat ovat todenneet, että ”joka tyytyy siihen, mitä hänellä on, on aina tyytyväinen!” Ongelma on vain siinä, että inhimillinen mieli vain ani harvoin ja hetkittäin tyytyy olevaan, vaan alkaa odottaa elämältä jotakin uutta. Aikuisetkin säilyttävät eräänlaisen uskon joulupukkiin, mikäli he odottavat huomisen automaattisesti tuovan elämään ”uutta viintä.”

***

Todellinen taivas tarkoittanee tilaa, jossa ei ole muutosta ja vaihtelua, koska jälkimmäiset olisivat selviä merkkejä ”puolivalmiudesta ja epätäydellisyydestä.”

Valon vähäisyys ja ikävyydet pakottavat ihmiset arvostamaan sekä ulkoista että sisäistä ”valkeutta”, joista tosin jälkimmäinen samastetaan hyvin pitkään (toiviotien ensimmäisellä puoliskolla) hetkelliseen nautintoon ja mukavuuteen.

Toiviotien loppupuoliskoon kuulunee ”pois oppiminen” eli irtautuminen mielen esittämistä alituisista lisäämisen vaatimuksista, mikä on edellytys rauhoittumiselle ja luonnolliselle suuntautumiselle ”näkymätöntä valoa kohden.”

Ihminen ei tiedä taivaasta tai Jumalasta mitään, mutta hänessä on ”sisäinen kompassi”, joka ohjaa tajuntaa oikeaan suuntaa, mikäli se kykenee vapaaehtoisesti irtautumaan tilapäisluonteisista kohteista – itsensä mukaan lukien.

Joulu – sisäisesti tulkittuna – merkitsee tajunnan irtautumista kaikista ehdollistumistaan niin täydellisesti, että tietoisuuteen syntyy ”tyhjiö”, jossa periaatteellinen muutos, ”Kristuksen syntymä” voi esteettä tapahtua. Vasta sen toteuduttua ihminen voi saavuttaa todellisen rauhan ja onnellisuuden tilan, jota mitkään ulkoiset tapahtumat eivät voi järkyttää. 

maanantai, 18. joulukuu 2017

Kaikenlaisia vuodatuksia

vuoto2.jpg

Tämän päivän suurin uutinen näyttäisi olevan Helsingin Sanomien suorittama, puolustusvoimien tiedustelutoimintaa koskevien salaisten tietojen osittainen ”vuodatus” julkisuuteen. Lehden mukaan kansalla on oikeus tietää myös salaiseksi luokitellut asiat – ja toimittajilla suoranainen velvollisuus kaivella niitä julkisuuteen.

***

Kansalaisten valtaenemmistö tulisi varmaan joulukiireittensä keskellä varsin hyvin toimeen ilman tällaisia vuodatuksia.

Joissakin piireissä odotetaan jopa Pyhän Hengen vuodatusta. Monet kansalaiset saattavat odottaa helluntailtakin mieluummin kelvollisen heilan ilmaantumista kuin jotakin abstraktia hengellistä tapahtumaa.

***

Median rooli ”vallan vahtina” on täysin ymmärrettävä ja hyväksyttävä, mikäli se tuo esiin oikaistavia väärinkäytöksiä ja korjattavia epäkohtia.

Lehdistön (ja kansalaisten) ilmaisuvapaus on hieno asia, mikäli sitä käytetään vastuullisesti. Pelkkä huomion herättäminen keinoja kaihtamatta ei ole niin sanotussa sivistysvaltiossa kelvollinen motiivi.

***

Loppumaisillaan oleva vuosi on pyhitetty Suomen itsenäisyydelle ja siihen olennaisesti liittyvälle kansalliselle yhtenäisyydelle.

On valitettavaa, että sellaiset asiat kuin pakolaiskysymys, sote uudistus, epätavalliset parisuhteet, seksuaalinen häirintä, poliittiset ääriliikkeet ja tämä tiedusteluvuoto ovat ylikorostettuina omiaan tuottamaan eripuraa ihmisten ja ihmisryhmien välille.

***

Mielipiteitä on periaatteessa yhtä paljon meitä yksilöitä. Inhimillisen mielen eräs ominaisuus on siinä, että ihminen hyvin mielellään luonnehtii omat käsityksensä oikeiksi ja peilaa toisten näkemykset ”kerettiläisiksi.”

Toisaalta kyllä todetaan, ettei makuasioista kannata kiistellä, mutta ei huomata, että useimmat käsitteelliset päätelmät lepäävät epävakaalla ja muutosten alaisella perustalla.

”Kiistely makuasioista” on kuitenkin välttämätöntä, koska se on luonnollinen keino kehittää ihmisten mentaalista olemusta (järjellistä puolta).

Tämän ”tosiseikan” takia UT:n Jeesuksen kerrotaan lausuneen: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan.”

***

Pysyvä rauha kuuluu niille, jotka ovat sisäisesti kohonneet kaiken erillisyyden ja pyyteellisyyden yläpuolelle – joissa on siten ”elämä itsessään.” Sillä niin kauan kuin ”elämä haetaan itseensä suhteuttaen ulkopuolelta”, ei pysyvä rauhan tila voi ilmetä – eikä ”Pyhä Henki” todellisuudessa voi vuodattua (koska se vain moninkertaistaisi rauhattomuuden).

***

”Epämukavuusalueella” toimiminen pitää ihmisen mielen ”hereillä”, että se voisi omaksua myös ”uutta viintä”, mikäli sellaista osuisi oman ”leilin suulle.”

On turha uskoa, että sellainen ”hyvinvointivaltio” voitaisiin joskus rakentaa, jossa jokainen on pysyvästi elämäntilaansa tyytyväinen. Ihmiset kyllästyvät varsin pian kaikkeen siihen, mitä heillä on, ja alkavat etsiä jotakin toisenlaista.

***

”Vuodatusten” laatu riippuu yleensä siitä, mitä vuodattajan tietoisuuteen on jo aikaisemmin vuodattunut: sillä kukin jakaa luonnostaan sellaista, jota on omaksunut.

Ennen vuodatuksia tulisi jokaisen pohtia sitä, että lähetetty impulssi rakentaa ainakin saman verran kuin se repii. Keskittyminen pelkkään repimiseen on eräänlaista ”terrorismia ihmisyyttä vastaan.”

***

Ne ”harvat ja valitut”, jotka saattavat todella olla oikeassa, tyytyvät useimmiten tilaansa eivätkä kovinkaan voimakkaasti ”puutu asioiden luonnolliseen kulkuun” (vanha kiinalainen toteamus).

He tietävät, että elämässä on omat mekanisminsa, jotka pyrkivät aikojen saatossa mitä erilaisimmin tavoin (ei kuitenkaan aina miellyttävin) korjaamaan haitallisiksi koettuja inhimillisiä yli- tai alilyöntejä.

***

”Ihannevaltiot ja -kulttuurit” saattavat kaatua ja ”rosvovaltiot” voivat osoittaa parantumisen merkkejä – ja ihmiset oppivat elämän tuoksinassa usein enemmän omista ja toisten erehdyksistä kuin oikeista toiminnoista (jälkimmäiset eivät ”pöyhi mieltä” yhtä perusteellisesti).

Ihmisistä löytyy usein ikävä taipumus ”kirkastaa omakuvaansa toisten vatkaamalla toisten heikkouksia ja erehdyksiä” – ja mitä enemmän heikkouksia pesii omassa olemuksessa, sitä helpompaa on havaita niitä toisissa.

***

”Vuodatettaessa” näin jouluviikolla tulee muistaa ajankohtaan liittyvä ihmiskunnan ikuinen kaipaus ”valon vuodatukseen” – on sitten kyseessä luonnollinen valo tai näkyvän luonnon takainen valkeus.

Jälkimmäisen kerrotaan tosin loistavan ikuisesti, mutta jäävän useimmiten havaitsematta, koska ihmiset ovat kasanneet mielensä eri olemuspuoliin turhan paljon ”näkyvyyttä heikentäviä tekijöitä.”

***

Luonnollisen valon lisääntyminen (Dies Natalis Solis Invicti) on hyvin pian odotettavissa ja toistuu joka vuosi. Ihmisluonnon valo lisääntyy samassa suhteessa kuin sen huomio irtautuu varjostavista asioista, joihin se on ehdollistunut.

Joulu on erinomainen ajankohta siirtää ajatukset ainakin hetkeksi pois negatiivisista asioista, että voimme huomata, kuinka paljon meillä suomalaisilla on syytä kiitollisuuteen niitä sukupolvia kohtaan, jotka ovat odottaneet ja toivoneet valoa elämäänsä, mutta kohdanneet usein suuria kärsimyksiä – ja voittaneet ne meidän hyväksemme.

Hyvää joulua kaikille Vuodatuksen lukijoille ja vuodattajille! 

joulukellot3.jpg

Muistakaamme, että "hyvä kello kauas kuuluu!"

sunnuntai, 10. joulukuu 2017

Lutherin ylivertaisesta mystiikasta ja vähän muustakin

luther%20ja%20jeesus.jpg

Raamattuopiston opintopäivillä pitämässään luennossa Göttingenin yliopiston itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen esitti väittään, että Martti Luther oli kristillisistä mystikoista kaikkein suurin.

***

Tähän voidaan esittää lukemattomia hyvin perusteltavissa olevia vastaväitteitä lähtien siitä, että mitä todennäköisimmin Nasaretin Jeesus oli mystiikassaan (jumalallisten asioiden tiedostamisessa) huomattavasti pitemmällä kuin Luther. Jeesus kertoo (Johanneksen evankeliumissa) olevan yhtä Isän kanssa, mikä on mystiikan korkein tavoite (tietoisuuden avautuminen perimmäiseen olemukseen). Muualla hän sanoo, ettei puhu omiaan, vaan sitä, minkä hän saa suoraan Isältään (hengestä).

Apostoli Paavalia voidaan myös omakohtaisten kokemustensa puolesta pitää mystikkona. Selvää mystiikkaa olivat myös hänen kirjoituksiaan siitä, että ”henki voi tutkia Jumalan salaisuuksia” – kunhan Kristus on ensin ”tullut puetuksi ylle” (ajallinen tajunta vaihtunut ajattomaksi tietoisuudeksi).

***

Luther oli tutustunut mm. Bernhard Clairvauxlaisen näkemyksiin, joissa keskeisenä oli Kristuksen kärsimysten mietiskely yhdistettynä armottomaan itsensä tutkimiseen.

Myöhemmistä mystikoista voidaan nostaa esiin (1300-luvun alusta) Mestari Eckhart, joka kristityistä opettajista selkiyttää ehkä parhaiten mystisten kokemusten luonnetta, asteita ja edellytyksiä.

Lutherin tiedetään ottaneen vaikutteita mm. Eckhartia välittömästi seuranneelta Johannes Taulerilta (joka tosin ”ei paini samassa sarjassa” kuin edeltäjänsä).

Lutherin omalla vuosisadalla mystikoiksi määriteltäviä olivat mm. Avilan Teresa ja hänen työtoverinsa Ristin Johannes, joista jälkimmäisen näkemykset mystiikasta ovat huomattavasti syvempiä (henkisempiä) kuin Lutherin kokemat ”esiasteet.”

Pian Lutherin kuoleman jälkeen esiintyi Jacob Böhme, jonka mystiset näkemykset vaikuttivat aina tiedemiehiin (kuten Newtoniin) saakka (Suomessa Snellmaniin ja Pohjanmaan mystikoihin).

***

Luther tulkitsi mystisen jumalallistumisen (theosis) tapahtuvan mystisen huokauksen yhteydessä (simul gemitus et raptus) syntyneessä hurmostilassa, eli taivaaseen (?) tempautumisessa, jossa Kristus oli läsnä.

Lutherin tulkinnat muistuttavat ns. morsiusmystiikkaa hänen siteeratessa ”Laulujen laulun” jaetta: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” Hetkellinen kokemus ei kuitenkaan vielä käy vakuudeksi siitä, että ”rakkaani ja minä kuulumme ikuisesti yhteen” (koska todellinen ylhäältä syntyminen edellyttää pysyvää muutosta koko tiedostamistavan laadussa).

***

Paavali epäili tempautuneensa ”kolmanteen taivaaseen” (ruumiissaan tai siitä erillään), joten hänen (ja monen muun) näkemyksensä mukaan on olemassa lukuisia sisäisen tietoisuuden tiloja, joista subjektiivisimmat (tunnetilat) tuskin ansaitsevat taivas-nimikettä.

***

Lutherin mystiikan ongelmallisuus tulee ilmi siinä, että hänen kokemuksensa ovat lähtöisin paniikinomaisesta pelosta: Luther kokee kauhua omaa jumalattomuudestaan ja toisaalta samastuu Kristuksen kärsimyksiin (imitate Christi).

Reformaation käynnistäjän taipumus joutua pelon valtaan näkyi jo v. 1505 ukkosmyrskyn yhteydessä, jolloin hän lupasi selviytyessään ryhtyä munkiksi. Tämän ”Jumalan kanssa suoritetun, kuvitteellisen kaupan” ehdot hän myös toteutti.

***

Lutherin korostama psyykkinen yliviritteisyys (kärsimyksen välttämättömyys) johtaa pakonomaisuudessaan helposti suggestiiviseen (ja subjektiiviseen) tilaan (jopa hysteriaan), joka saattaa erikoisuudessa tuntua hyvinkin ”jumalalliselta”, mutta vie (tulosten perusteella) vain harvoin pysyvään muutokseen yksilön tiedostamistavassa. Asennoitumisessa elämään (ja kuolemaan) voi tietenkin tapahtua varsin suuriakin muutoksia.

***

Jouko Martikaisen mukaan Luther kyllä ajatteli, että usko on todellisuudessa mystiikkaa. Tämä on hyvin kaukana viime vuosisatoijen esim. Karl Barthin (1886-1968) näkemyksistä, joiden mukaan evankelinen usko ja mystiikka ovat toisilleen kuin tuli ja vesi.

***

Vastaväitettä siihen, että Martti Luther olisi ollut suurin kristillinen mystikko, voidaan perustella hänen mm. brutaalilla kielenkäytöllään ”entistä äitikirkkoa” ja erityisesti sen johtoa (paavia) kohtaan, tai pitäytymisellään raamatun ehdottomaan, kirjaimelliseen auktoriteettiin (vaikka sen kirjoittajat olivat hänen mielestään ”patologisia valehtelijoita). Vakavin todiste hänen henkistymistään vastaan löytyy hänen kirjastaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, joka sisältää niin silmitöntä vihaa juutalaisia kohtaan, että sitä voidaan rinnastaa jopa Hitlerin asenteisiin.

***

Usko – mikäli se on saavuttanut kohteensa – tulee luonnollisesti ja laatuisenaan ilmi myös ulkoisissa toimissa, koska henkinen tietoisuus ei nojaa inhimillisiin heikkouksiin ja vastakkaisuuksiin, vaan havaitsee välittömästi asioiden todellisen luonteen ja tarkoituksen.

***

Pelko synnyttää vihaa – avautuminen henkeen sen sijaan (mikäli se on tapahtunut) poistaa kaikki inhimillisen tunneolemuksen vuorovesimäiset heilahtelut, jotka nojaavat erilliseen, itsekkääseen minä-tuntemukseen.

***

Viime vuosisatojen luterilaisuuden suhtautuminen mystiikkaan on ollut lähempänä saksalaisen Barthin sosialistista materialismia kuin Lutherin omia käsityksiä.

Suhtautumisen muutos näkyy selvästi myös Suomen kirkon Sakasti-palvelussa esittämissä tulkinnoissa kristillisestä meditaatiosta.

***

Ekumeniikan edesmennyt professori ja Luther-tutkija Tuomo Mannermaa tulkitsee Lutherin näkemyksen meditaatiosta niin, että se on ainoastaan keskittymistä johonkin Jumalan ja ihmisen välillä olevaan tekijään. Oman olemuksen syvyyksiin suuntautuva meditaatio (tai jopa kontemplaatio) ei ole todellista meditaatiota (koska se Mannermaan ”esiymmärryksen valossa” muistuttaa liiaksi itämaisia traditioita).

(Oikea) keskittyminen tulee siten rajata Isä meidän -rukoukseen, uskontunnustuksiin, käskyihin, Psalmeihin ja raamattuun yleensäkin, jolloin Henki saattaa alkaa saarnata (eli ollaan yhä erillisyyden tilassa).

Kristillisen mietiskelyn tulee siten aina olla suhteessa Jumalan kirjoitettuun sanaan (ts. tapahtua ihmisten kirjoittaman ja tulkitseman kirjan rajoissa).

Mannermaata synkemmän kuvan ”esiymmärrysten (ennakkonäkemysten) ulkopuolelle kurottavasta” meditaatiosta antaa ruotsalainen korkeakirkollinen teologi (Åbo akademin professori) ja kirjailija Christian Braw, jonka mukaan ilman esiymmärrystä sisäänpäin kääntyvä ei löydä Jumalan, vaan Perkeleen kuvan.

***

Luther itse toteaa, että uskoa pitää opettaa niin että ihminen tulee sen kautta valetuksi Kristukseen – ollen kuin yhtä erottamatonta persoonaa julistaen: ”Minä olen kuin Kristus!”

Viimeinen toteamus on sama kuin Mestari Eckhartin, joka väitti, että jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus päästä aivan samaan Jumalan Poikuuteen kuin mitä Nasaretin Jeesus eläessään toteutti.

Mikäli samuus todella kävisi toteen, ei kyseessä enää olisi mikään keskittyminen tai meditaatio-tila, vaan kontemplaatio, sisäinen yhdistyminen (unio mystica) kohteeseen. Silloin kyseessä ei olisi yhdistyminen johonkin erilliseen olemukseen, vaan universaaliin henkeen, jota henki havainnoi ja kokee itsessään (kunhan ihminen on ensin tullut tietoiseksi hengessä).

***

Lutherin mukaan sielun hiljaisuus on oman tahdon kuolettamista (elämänsä kadottamista) ja jättäytymistä Jumalalle (jossa todellinen elämä on löydettävissä), jolloin ihminen kokee kaiken (ulkoisen) yhdentekeväksi.

Tuomaan evankeliumi esittää yhdentekevyyden laajentamista asennoitumiseksi kaikkia ilmiöitä kohtaan kehottaessaan ”tulemaan ohikulkijoiksi” (jotka eivät sisäisesti takerru katoaviin ilmiöihin).

***

Ainoastaan harvat luterilaiset kirjoittajat ovat nostaneet esiin ihmisen mahdollisuutta tutkia itsessään (hengessään) elämän syvimpiä salaisuuksia. Eräs näistä on belgialaissyntyinen, Ruotsissa karmeliittaluostarissa elänyt filosofian tohtori ja hengellinen kirjailija Wilfrid Stinessen. Kirjassaan ”Kristillinen syvämietiskely” hän toteaa, etteivät mitkään tekniikat sinänsä tuota positiivisia tuloksia – niiden avulla ainoastaan poistetaan esteitä, jonka jälkeen ”Jumala tulee, jos on tullakseen!” Kontemplatiivinen tila ei siten ole itse hankittua, mutta sen edellytyksien luomisessa ihmisen oma pyrkimys on hyväksi, ellei suorastaan välttämätöntä (miksi muuten puhuttaisiin ”hengellisestä laiskuudesta” tai ”leivisköiden tuottamattomasta käytöstä”).

***

Stinessenkin haluaa vannoutuneena kristittynä luokitella kaikki itämaisen mystiikan muodot alemmiksi toteamalla, että niissä kokemus rajoittuu siihen, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi maailmankaikkeuden ja sen salaperäisen voiman kanssa, joka elää ja toimii kaikessa (ts. Ihminen rajoittuu rajoittamattomaan). Kristillinen teologi tulkitsee itämaisen mystiikan lähinnä panteismiksi, jollaista nimikettä se ei kokonaisuutena todellakaan ansaitse.

***

Pastori Jaakko Heinimäki lainaa Mestari Eckhartia esipuheessaan ”Sielun syvyys” -kirjaan:

”Me emme voi tyytyä ajateltuun Jumalaan (esim. Vanhan testamentin määrittelemään), sillä kun ajatus katoaa, katoaa myös Jumala. Jumala on aina paljon suurempi kuin käsityksemme hänestä – koska Jumala ei ole sitä tai tätä (käsitteellisesti määriteltävissä).”

Stinessen lainaa erästä trappistimunkkia, joka oli harjoittanut Zen-mietiskelyä, mutta oli myöhemmin havainnut erehtyneensä. Hän oli päätynyt lopulta Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan (johon oli jo aikaisemmin ehdollistunut).

On selvää, että monille ihmistyypeille (kuten Paavalin mainitsemille ”hylikoille ja psykikoille”) persoonallinen, vanhatestamentin luonnehtima (ihmistä muistuttava) jumaluus on helpommin lähestyttävä kuin universaali olemus ja oleminen. On myös selvää, ettei henkisyyden syvimpiä ulottuvuuksia tulisi alentaa näiden ”lasten ruokaa kaipaavien” mukaisiksi.

***

Lukemattomat kristilliset tulkitsijat väittävät (omahyväisyydessään tai tietämättömyyksissään), ettei itämainen ykseyskokemus ole samaa kuin kristillinen, koska itämailla ei kokemusten yhteydessä puhuta välittävästä tekijästä, Jeesuksesta (ainakaan samalla nimikkeellä).

On kuitenkin syytä muistaa, että raamattu sinänsä sisältää hyvin paljon suoria, epäsuoria ja muuntuneita vaikutteita vanhemmista, itämaisista perinteistä – samoin Egyptistä.

Tämä ei ole mikään ihme. Aabrahamin uskotaan olleen kotoisin Galdean Urista, sumerien maasta. Lisäksi juutalaiset viettivät kuutisen kymmentä vuotta Babyloniassa, ja osa heistä lienee asunut myös Egyptissä (missä Mooseksen sanotaan saaneen oppia ”kaikessa viisaudessa”).

***

Ykseyskokemusten erilaisuus edellyttäisi sitä, että sekä ihmisen sisäinen olemus että myös äärimmäinen totuus olisivat itämailla erilaiset kuin kristillisissä puitteissa.

***

Suomalaisessa tulkinnassa (Sakastissa) Lutherin kontemplaatio-näkemyksistä kerrotaan hänen esittäneen, että rukoukset ja mietiskely johtavat tentaatioon eli sisäiseen koetukseen (tenttiin), koska ihminen on loppuun saakka langenneisuutensa vanki ja siten ”tentattavana Jumalan edessä” (ei siten Jumalassa).

Vasta perille päässeet (ne harvat ja valitut) voivat nauttia rikkoutumattomasta yhteydestä Jumalaan.

Saattoi käydä jopa niin, että Luther heijasti ja yleisti omia pelkotilojaan ja ajautui ne kestääkseen uskon ja armon ylikorostukseen – jota myöhemmät polvet ovat vielä lisäilleet.

”Tentaation” syvimmistä vaiheista (uskon, toivon ja rakkauden kaavun päälle pukemisesta) voi saada syvällisen kuvan Ristin Johanneksen kirjasta ”Hengen yö.”

***

Jouko Martikainen on puhunut ”sielun roudasta”, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin todellisuuden kanssa – muuta kuin hetkittäin (tempauksissa). Hänen mukaansa ”routa” on luonnollinen suoja, joka estää ihmistä pääsemästä kosketuksiin äärimmäisen pahan kanssa, jota hän pelkää eikä kestäisi.

Martikainen saattaa hakea ”routansa” turhan syvältä (sielusta saakka), koska se löytyy mielen tietoisesta tai alitajuisesta puolesta. Niin sanottu puhdistautuminen alkaa tietenkin tietoisesta olemuksesta (tunteista ja ajattelusta). Alitajuinen aines nousee luonnollisesti esiin suhteessa tietoisen olemuksen puhdistumiseen (kellarin villit koirat alkavat huutaa vapautustaan). Raamatun vertaus salatun noususta esiin viittaa negatiiviselta osaltaan tähän (positiivinen puoli paljastaa totuuden).

***

Sakastin selityksessä kristillisestä kontemplaatioista todetaan, että sen täydellinen toteutuminen on meille tässä elämässä saavuttamaton tavoite, sillä Eedenin porttia vartioi vahvoja kerubeja ja salamoiva, leimuava miekka!

Toisin sanoen: Uuden testamentin kirjoitukset ja lupaukset ylhäältä syntymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, taivaallisista häistä ja ahtaan portin läpäisystä ovat täysin katteettomia!

Jo Jeesus arvosteli aikansa uskonnollisia johtajia (fariseuksia) siitä, etteivät nämä etsineet totuutta tosissaan eivätkä sallineet kenenkään muunkaan sitä etsivän. Edellisen väittämän perusteella kirkko on omaksunut juutalaisten johtajien perinteen.

Suomalaisten teologien tulkinta näyttää hyväksyvän ainoastaan Kristuksen avulla ja kautta tapahtuvat ”kaupan”, missä ihminen antaa Kristukselle lahjaksi syntisen luontonsa, ja hän antaa vastalahjaksi suloisen luontonsa.

Mestari Eckhart sanoisi tämän kaltaisesta ”Jumalan rakastamisesta”, että siinä rakastetaan Jumalaa kuin lehmää – siltä odotetun maidon takia (ja siten kelvottomasti, pyyteellisesti).

***

Niin sanottujen tempautumisten tulkintaa pysyväksi jumalyhteydeksi eivät tue ne mystikot (kautta aikojen), joilla todennäköisesti on ollut asiasta huomattavasti syvempiä kokemuksia kuin Lutherilla itsellään.

Tunnustettu dominikaanijohtaja, Tuomas Akvinolaisen oppituolin haltija, Mestari (maisteri) Eckhart, luokittelee mystiset kokemukset laadultaan kolmeen kategoriaan:

1. tempautumisiin, 2. Jumalan Pojan syntymään ja 3. avautumiseen (murtautumiseen) jumalalliseen lähteeseen.

Eckhart ei pidä tempautumisia henkisessä mielessä kovin merkittävinä, koska ne vain harvoin avaavat kokijansa tietoisuuden pysyvästi tai välittömästi palautettavaksi ajallisten ehdollistumien (riivaajien tiedon) yläpuolelle.

Eckhart tulkitsee todellisen ”ylhäältä syntymisen” tapahtuneen (sielun syvimmässä olemuksessa) vasta silloin, kun tietoisuuden keskus on siirtynyt (tai on helposti siirrettävissä) asioiden ydinolemukseen – jonka puoleen kääntyen voi hänen sanojensa mukaan ”saada välittömästi enemmän tietoa kuin mitä maailmasta olisi milloinkaan saatavissa.”

Samaan ”ehtymättömään ja erehtymättömään alkulähteeseen” viittaa myös Jakob Böhme todetessaan, että hän saa tietonsa ”omasta kirjastaan” – ei ulkopuolelta, vaan sisältä tai pikemminkin sisäisimmältä.

***

Paavo Ruotsalainen kärsi samantapaisesta synnintunnosta eli pelkotiloista kuin Luther. Seppä Höggman näki syyksi sen, ettei Paavo ollut vielä saavuttanut Kristuksen sisäistä tuntemusta (ainakaan asian pysyvässä merkityksessä).

Suometar-lehti tosin vesitti asiaa myöhemmin tulkitsemalla, että Paavolta puuttui vain se, ettei hän ollut ”myynyt kaikkea” eli luopunut omista yrityksistään kelvata Jumalalle.

***

Eckhart opastaa (Opetuspuheissaan):

”Ihmisen ei pitäisi niin paljon huolehtia siitä mitä pitäisi tehdä, vaan siitä mitä pitäisi olla.”

Toisin kuin Luther, Eckhart väittää: ”Voimakkain ja arvollisin rukous lähtee vapaasta mielestä (ei koskaan pelkotiloista), joka ei häiriinny mistään eikä ole kiinnittynyt mihinkään – ollen siten kokonaan irtautunut omasta (pyyteellisestä) itsestään.”

Ja että: ”Paras ja todellisin ja tuloksellisin katumus perustuu täydelliseen pois kääntymiseen kaikesta, mikä ei itsessä ja luodussa ole Jumalaa tai jumalallista. Meidän on käännyttävä kokonaan ja täydellisesti kohti Jumalaamme järkähtämättömässä rakkaudessa, niin että meissä elää suuri hartaus ja kaipaus Jumalaan (tietenkin ilman toivoa palkkiosta).”

Sillä: ”Jumala tulee ihmiseen samassa suhteessa missä ihminen irrottautuu kaikista asioista.”

***

Uusi testamentti puhuu mystisistä kokemuksista eli jumalallisten salaisuuksien avautumisesta hyvin viitteelliseen tapaan, koska näihin asioihin opastaminen tapahtui aikoinaan pääsääntöisesti yksilöllisen opetuksen muodossa (Jeesustakin kutsuttiin mestariksi tai opettajaksi).

Uudessa testamentissa puhutaan ylhäältä syntymisestä (tosin vain Johanneksen evankeliumissa), taivaallisista häistä, lapsen kaltaiseksi tulemisesta tai ahtaan portin läpäisemisestä kaidan polun päätteeksi. Kaikki nämä kuvaavat inhimillisen tajunnan ”transponoitumista” jumalalliseksi.

Evankeliumit (tai Paavali) eivät anna kovin yksiselitteistä kuvaa siitä, onko kyseessä hetkellinen tapahtuma vai pitkäaikainen prosessi, vai mahdollisesti sekä että. Paavali tosin viittaisi siihen, että ihmiset eivät ole sisäisesti aivan samalla viivalla, vaan ovat kuin eriasteiset koululaiset, joista vain ani harvat (teleiokset, täydelliset) kykenevät suoraan ”tutkimaan Jumalan syvyyksiä”.

Hylikoit (lihalliset, maalliset) ja psykikoit (psyykkiset) etsivät henkeä (tai sen ilmentymiä) ulkoisista kohteista tai omista tunteistaan saavuttaen mahdollisesti psyykkisiä kokemuksia (hengellisiä esiasteita). Kokemukset rohkaisevat heidän pyrkimyksiään, mutta saattavat väärin (liian lopullisiksi – pelastaviksi) tulkittuina pysäyttää heidän sisäisen kulkunsa ”kaidan tien alkumetreille.”

***

Ylhäältä syntyminen voitaisiin käsittää myös ”ylhäältä syttymiseksi”, missä pelkkä kipinä ja leimahdus eivät vielä takaa pysyvyyttä. Liekin tulee kohota täyteen mittaansa ja polttaa pois (tulella kastaen) kaikki esteet inhimillisen ja jumalallisen väliltä. Tätä Eckhart tarkoitti ”murtautumisella jumalalliseen lähteeseen” (consummatum est, se on täytetty), jossa jumalallinen ”vuodattuu” aina fyysiseen olemukseen (voimiin ja aivotietoisuuteen) saakka.

***

Ihmiset lienevät periaatteessa tasa-arvoisia siinä, että heidän kaikkien syvyyksissään piilee mahdollisuus avautua koko elämän syvimpään olemukseen saakka (perimmäisen avulla ja armosta), kunhan prosessin esteenä olevat tekijät poistuvat (tai tulevat pois eletyiksi) tieltä.

Elämässä vallinnee kuitenkin käytännössä samankaltainen tilanne kuin entisessä postipankin mainoksessa, jossa ”jotkut olivat vielä menossa, toiset jo tulossa!”

Jotkut kaipaavat vielä ulkoisia virikkeitä kehittääkseen mentaalista olemustaan, toiset alkavat irtautua ulkoisista asioista sulattaakseen virikkeet sisäiseen olemukseensa ymmärryksenä ja lopulta suorana havaintona – kaiken ilmenneen ydinolemuksena ilmenemättömässä ydinolemuksessa. 

perjantai, 8. joulukuu 2017

Kaitaa polkua kuljetaan peräkkäin ja ilman pelkoa

do8.jpg

Ihminen saattaa erehtyä luulemaan, että henkistä tietä voidaan edetä ajautumalla sen joukon mukana, joka väittää omistavansa koko autuuttavan totuuden. Yhteisöä uskomuksineen voidaan jopa ajatella ”Troijan hevoseksi”, jonka sisällä kulkeudutaan automaattisesti ”ahtaan portin läpi.”

Kristillinen kirkko on historian kuluessa alkanut kutsua itseään pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi, Kristuksen morsiameksi, joka yhteys olennaisesti parantaa jäseniensä mahdollisuuksia osallistua yksilöinä ”taivaallisiin häihin.”

Riitainen ja jopa verinen kirkkohistoria ei anna tukea kirkon ykseydelle – saati pyhyydelle.

Kirkon ydinpersoonan, Nasaretin Jeesuksen, sanotaan kehottaneen ihmisiä seuraamaan jalanjälkiään elämällä todeksi hänen esittämiään ohjeita. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Jeesusta pidettiin lähinnä suurena esikuvana. Vainojen aikaan esikuvaa suositeltiin seurattavan hakeutumalla itse konkreettisesti kuolemaan (josta luvattiin palkaksi ikuinen autuus).

***

Niin sanotusta kristologiasta päästiin (ankarien vääntöjen jälkeen) jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen vasta 300-luvulla. Kristuksen sovitustyö ei ollut hyvin pitkään sen jälkeenkään niin keskeisessä asemassa kuin mihin se seuraavien vuosisatojen kuluessa on noussut tai nostettu.

Kristillinen käsitys sijaissovituksesta pohjautuu vanhoihin juutalaisiin synti- ja vikauhreihin, joissa viattomien eläinten surmaamisen katsottiin käyvän korvaukseksi ihmisten pahoista aikeista ja toimista. Kyse oli siten ”kaupankäynnistä Jumalan kanssa”, jollaisesta Jeesus myöhemmin varoitteli, koska ihmisellä ei ole Jumalalle mitään annettavaa.

***

Psykologian valossa uhrikäytäntö luettaisiin ihmisten irrationaalisiin puolustusmekanismeihin – ennen muuta ns. kypsymättömiin defensseihin: todellisuuden kieltämiseen, projektioon ja ulkoistamiseen, joissa omakohtainen vastuu siirretään itsensä ulkopuolelle.

Mikä on tällaisen menettelyn syy? Yhdellä sanalla – pelko!

Mikä sitten on kristillisen pelon perussyy? Sellaisen karrikoidun uhkakuvan luonti ihmisen tulevaisuudesta, joka sisältää ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: ikuisen autuuden tai ikuisen kadotuksen.

***

Uusi testamentti itsessään asettaa hyvin korkeat vaatimukset todelliseen taivaaseen pääsylle todeten ainoastaan harvojen ja valittujen kykenevän sen saavuttamaan. Jeesus tarkoitti taivaalla tai todellisella Jumalan valtakunnalla täysin tietoista ja pysyvää tilaa, jossa on ”elämä – eli kaiken sisin, muuttumaton, ajasta riippumaton olemus itsessään.”

***

Ihmiset ovat pelästyneet yrittäessään soveltaa Vuorisaarnassa ja monissa muissa UT:n kohdissa ilmeneviä vaatimuksia omalle kohdalleen. Pelko on synnyttänyt tarpeen ulkopuoliselle väliintulolle, koska muuten näkemys tulevaisuudesta (helvetin tulessa) olisi ollut liian synkkä ajatellen etenkin seurakuntien jäsenmäärän kasvua.

***

Vanha testamentti tuo esiin Jumalan armoa lähes ”kaksin verroin (233 kertaan)” Uuteen verraten (125 kertaa). Uudessa testamentissa armo-sanaa viljellään etupäässä Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä. Evankelistoista ainoastaan Luukas (4 kertaa) ja Johannes (3 kertaa) käyttävät sitä – jälkimmäisen väittäessä koko käsitteen riippuvaksi ainoastaan Jeesuksen Kristuksen tulosta (armo ja totuus ovat tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta).

On täysin virheellistä väittää, että Vanha testamentti olisi Jumalan armosta kirjoittaessaan viitannut ainoastaan Jeesuksen toiminnan (tai pikemminkin kuoleman) kautta kaikkien (tosin vain uskovien) ihmisten puolesta ”maksettavaan” armoon.

***

Johanneksen (ja vain hänen) evankeliumi julistaa: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Johannes ei esitä, että Jumala olisi tietoisesti lähettänyt Poikansa surmauttaakseen hänet uhrina itselleen (niin kuin asia usein tulkitaan). Hellenistinen evankelista rakentaa omaa teologista symboliikkaansa, joka viittaa universaaliin hierarkkiseen järjestykseen ”armon laskeutumisessa.”

Siinä ihminen tarvitsee Jumalan Pojan, eli universaalin rakkauden, apua ja läsnäoloa voidakseen kohota tietoisuudessaan ”Pyhän hengen tilaan” – kaikesta ajallisesta ja katoavasta vapauttavaan ”sisäiseen, objektiiviseen ja pysyvään todellisuuteen, jossa on elämä itsessään.”

***

Luukkaan evankeliumissa Jeesus viittaa siihen, että niin sanottu paratiisi ei olekaan sama kuin taivas, vaan sinne voi jopa sisäisesti paheistaan irrottautuva ryöväri parhaimmillaan siirtyä välittömästi kuolemansa jälkeen (vielä tänä päivänä – tai ainakin sopeutumisvaiheiden kautta).

Johanneksen evankeliumi myös kertoo, että ”Isän kodissa on monta asuinsijaa” – ei siis ainoastaan kahta äärimmäistä, joita myöhemmät tulkinnat tarjoavat ”loppusijoituspaikoiksi.”

***

Korinttolaiskirjeessään Paavali puhuu (todennäköisesti omasta) tempaamisestaan ”kolmanteen taivaaseen”, mikä viittaa selkeästi siihen, että elämän näkymättömässä puolessa on lukuisia sisäisen olemisen tiloja, jotka eivät ole sidoksissa fyysiseen olomuotoon (jota useat tiedemiehet pitävät tietoisuuden synnyttäjänä ja ylläpitäjänä).

***

Vanhassa testamentissa (kuten monissa muissakin perinteissä – tosin eri nimikkein) luonnehditaan kuoleman jälkeisiä tiloja tuonelaksi 65 kertaan. Uusi testamentti mainitsee sanan ainoastaan 10 kertaa, evankelistoista Matteus ja Luukas kumpikin vain pariin kertaan.

Vanha testamentti ei tunne helvettiä lainkaan, Uudessa se mainitaan 12 kertaan, joista 7 löytyy Matteukselta (Markus 3, Luukas ja Jaakob 1).

***

Taivas sen sijaan on hyvin suosittu käsite sekä Vanhassa (425 kertaa) että Uudessa testamentissa (260 kertaa).

***

On erikoista, että helvetistä (juutalaisten Gehennasta) on näiltä pohjilta voinut muodostua niin suosittu sijoituspaikka kuin se historiassa näyttää olleen ja yhä on.

Tutkijoiden (ks. esim. professori Elaine Pagelsin kirja "The Origine of Satan") mukaan jo evankelistat rakensivat tietoista kontrastia alkavan kristillisen liikkeensä ja sen ulkopuolella olevien (alussa juutalaisten, myöhemmin roomalaisten) välille.

Helvetti (tolkuttomasti värittäen) oli erinomainen paikka kuvaamaan liikkeen laajenemisen kannalta uhkaksi koettujen hirvittävää tulevaisuutta. Myöhemmin se toimi erinomaisena pelotteena niille, jotka eivät halunneet sovittaa ajatteluaan ja toimiaan ”ainoan oikean uskon ja sitä edustavan laitoksen puitteisiin.”

***

Kuitenkin Johanneksen evankeliumin tulkinnan mukaan ”Isän käsky on iankaikkinen elämä” – ei ainoastaan ”ruohon kaltainen lyhyt kukoistus, joka loppuu ensimmäiseen tuulenpuuskaan.”

Mikäli kuitenkin ”siemenet ovat pudonneet hyvään maahan”, ja ”leiviskät tulleet asiallisesti käytetyiksi”, ja kun vielä ”aarteet on koottu oikeaan paikkaan”, niin lyhyeksikin jäävä elämä on osaltaan vienyt salatun sisäisen olemuksen kehitystä lähemmäksi todellista, kestävää tavoitetta – niin sanottua ylösnousemusta.

***

On varsin todennäköistä, että vain harvat todella astuvat niin sanotulle kaidalle tielle elämänsä aikana. Valtaosa ihmisistä elää toki yhteisön asettamien normien (lavean, mutta tiukasti aidatun tien) puitteissa pyrkien minimoimaan elämästään epämiellyttäviä tekijöitä ja lisäämään niin sanottua hyvinvointia.

”Ikuinen hyvinvointi” vaikuttaa useimmista turhan abstraktilta ja epäuskottavalta asialta, joten sillä ei kannata vaivata päätään sen enempää kuin osallistumalla mahdollisesti joihinkin kirkollisiin tilaisuuksiin.

Tiettyyn rajaan saakka tällainen ”maallinen”, rationaaliseksi katsottava suhtautuminen on täysin luonnollista ja hyvää, koska ihmisen lienee määrä oppia tärkeimmät asiat ulkoisten ilmiöiden lainalaisuuksista ennen kuin hän on kypsä ottamaan niihin etäisyyttä. Ulkoisten virikkeiden myötä ihmisyyden mentaalinen olemus (olennainen osa ”ihmisen poikaa”) voi kehittyä ”täyteen mittaansa.”

***

Ihmisen ”sisäinen tulevaisuus” ei liene kovinkaan paljon sidoksissa siihen, millaisia uskomuksia hän on pinnallisesti omaksunut. Sisäisissä ”maailmoissa” (niissä monissa asuinsijoissa) lienee oman laatuiset psyykkiset olosuhteet (sisäisen luonnon lait), jotka vetävät puoleensa itsensä kaltaisia tajunnallisia olemuksia – ruumiista irtautuneita persoonallisuuksia.

Periaatteessa ihmisen tajunta toimii fyysisen elämänkin aikana laatunsa mukaisissa subjektiivisissa puitteissa, mutta hänen päivätietoisuutensa ei sitä havaitse.

Unitilassa ihminen on hieman lähempänä kuoleman jälkeisiä tajunnallisia tiloja (joihin tosin kehon toiminnot ja päivätietoiset kokemukset heijastuvat).

***

Voitaisiin väittää, että etenkin kristinuskon ja islamin piirissä tapahtunut ihmisyyden tulevaisuuskuvan kaventuminen tai tietoinen supistaminen kahteen äärimmäiseen vaihtoehtoon on – käytännön valtapoliittisista eduista huolimatta – ollut eräänlainen ”rikos ihmisyyttä vastaan”.

Se on luonut lähinnä pelkoja, samoin suvaitsemattomuutta niitä kohtaan, ”joilla ei (väärin tulkitun) Paavalin mukaan toivoa ole.”

***

Parikymmentä vuotta sitten suomalainen pastori Antti Kylliäinen antoi kyytiä helvetille ja väitti, että kaikki ihmiset pääsevät taivaaseen. Kylliäinen itse ei uskonut edes sovitukseen, vaan katsoi Jeesuksen ansion olleen siinä, ettei ihmisillä olisi ilman häntä vieläkään tietoa Jumalan armosta.

Kuitenkin Vanha testamentti nostaa esiin Jumalan armoa enemmän kuin Uusi – eikä jälkimmäinen todellakaan päästä kaikkia taivaaseen, vaan edellyttää pyrkijöiltä (kolkuttajilta), että nämä ovat riisuneet sisäisestä olemuksestaan kaiken ”maasta peräisin olevan” (jonka jälkeen Kristus voidaan vasta pukea heidän ylleen).

Taivaan suhteen Kylliäinen saattaa kyllä olla täysin oikeassa, mikäli otetaan huomioon kristinuskoa paljon vanhemmat perinteet, joissa mainitaan useita erilaatuisia olotiloja, joihin kukin tajuinen olemus armollisesti ohjautuu todellisen laatunsa (ei sattuman) nojalla.

Esimerkiksi Patanjalin sutrat kuvaavat 14 luonnollista sisäistä tilaa, joista puolet on hyviä ja toinen puoli ”vähemmän hyviä” (eli enemmän maallisen elämän kaltaisia).

Niistä ainoastaan kaikkein äärimmäisiä ja harvinaisimpia tiloja voitaisiin kutsua taivaaksi ja helvetiksi, joista edellinen merkitsee tajunnan muuttumista ajattomaksi (ylösnousemusta) ja jälkimmäinen yksilöllisen tajuisuuden sammumista (ei kuitenkaan – Jumalan kiitos – ikuista kärsimystä helvetin tulessa).

***

Fyysisen olemuksen menettämisen jälkeisille tiloille on tietenkin hyvin vaikea löytää täysin vakuuttavia todisteita – huolimatta siitä, että niiden olemassa olosta on lähes kaikissa kulttuureissa puhuttu jo tuhansia vuosia.

Käsitys, että olisi ainoastaan kaksi mahdollisuutta, on hieman samantapainen kuin jos elämä koostuisi vain syntymästä ja kuolemasta ilman pitkää välivaihetta, jota kutsutaan elämäksi, mutta joka itsessään saattaa olla välivaihe johonkin kestävämpään – jopa ajattomaan – olotilaan.